Ensimmäinen luku - pari sanaa kotiinpaluusta, eräästä hyvin mädästä yhteiskunnasta ja öisestä taistelusta tunkkaisessa pukuhuoneessa

Neljäs, ja toivottavasti viimeinen, vuoteni Virginiassa on pyörähtänyt käyntiin melko ristiriitaisin tunnelmin. Pyörittelin nimittäin kesällä pitkän aikaa monia mielenkiintoisia vaihtoehtoja, joista valitsin sitten lopulta pitkän epämääräisen jahkailun jälkeen paluun Yhdysvaltoihin, jota paikalliset kutsuvat, jostain itselleni täysin tuntemattomasta syystä, varsin vaatimattomasti "vapauden maaksi ja urheiden kodiksi".

Itse en vaan millään osaa yhdistää vapautta ja urheutta siihen, että ensin valitaan poliitikot ja päättäjät kahdesta mahdollisesta puolueesta, minkä jälkeen samaiset urheat nuoret äänestäjät lähetetään taistelemaan toiselle puolelle maapalloa, mikä puolestaan kuluttaa liittovaltion ehtymättömiä käteisvaroja sen verran radikaalisti, että jo entuudestaan psykedeelisen suurta velkakattoa joudutaan korottamaan niin, että uusi velkataakka yltääkin sitten dollarin setelipinona ihan kuuhun ja takaisin. Vaatimattomat kaksi kertaa.

Viiltävät valtioanalyysit sikseen. Raaka totuus, ja ehkä se tarinan tärkein opetus, on kuitenkin se, että täällä sitä ollaan taas Harrisonburgissa, syvällä kalkkunalaakson sydämessä. Kaupungissa, joka tunnetaan parhaiten paikallisesta yliopistosta ja 90-luvulla kukoistaneesta amfetamiinibisneksestä, suorittamassa vastentahtoisesti loppuun yliopistotutkintoa, joka ei tällä hetkellä voisi vähempää kiinnostaa.

Siinä tärkeimmät.

Lensin tänne viime perjantaina Lontoosta, jossa kävin pyörähtämässä Oulun Lontoon Suurlähettilään kotikulmilla parin päivän ajan. Lensin Washingtoniin, josta apukoutsi poimi minut yliopistosääntöjen vastaisesti (valmentaja tai muu koulun työntekijä saa hakea kansainvälisen pelaajan lentokentältä vain kerran, jonka jälkeen pelaaja on itse vastuussa omista kyydeistään) kyytiin, ja kuskasi minut suoraan uuden opiskelijaboksini kuistille.

Asun edellisvuoden tapaan vuokrakämpässä off-campuksella, mutta koska kevätlukukaudella seuraa, viihdettä ja henkistä tukea tarjonnut ukrainalainen taistelutoverini sai suureksi kateudekseni tutkinnon loppuun ja valmistui, jouduin löytämään uudet asuinkaverit täksi vuodeksi. Olin sopinut kämppisten, kahden amerikkalaisen bisnesopiskelijan, kanssa, että pojat olisivat paikalla perjantai-iltana, jotta pääsisin huoneistoon sisään. Avaimiahan minulla ei tietenkään vielä ollut, ja klubitalon toimistokin oli luonnollisesti mennyt kiinni jo monta tuntia Harrisonburgiin saapumista aiemmin. Tiesin tämän tietenkin jo etukäteen, minkä takia olin varmistanut, että pojat olisivat varmasti kotona.

Tässä vaiheessa tarinaa haluaisin tehdä pienen huomautuksen paikallisesta kulttuurista. Toisin kuin Suomessa, Amerikassa "kyllä" ei todellakaan tarkoita aina "kyllä". Täällä paskanjauhannan, small-talk-kulttuurin ja toisten ihmisten luonnottoman ja vastentahtoisen miellyttämisen ultimaalisessa mekassa, toisen ihmisen sanaan ei vain yksinkertaisesti voi luottaa samalla tavalla kuin kotoisessa Pohjolassa, jossa vuoden aikana saatetaan sylkeä ulos kolme sanaa, mutta joista jokainen on kuorrutettu sydämestä ylipursuavalla rehellisyydellä.

Täällä on toisin.

Kotiovelle päästyäni huomasin heti, ettei kaikki ole kunnossa. Kämppä oli pilkkopimeä, eikä koputukseen vastattu. Yllätys, yllätys. Jos vastaava tilanne olisi tapahtunut Suomessa, olisivat kämppikset odottaneet matkamiestä sauna lämpimänä, kaljat kylmänä. Virginiassa matkamiestä tervehti kuitenkin vain pimeä kadunvarsi ja sieluton opiskelija-asunto.

Hyppäsin autoon ja pyysin apukoutsia ajamaan muutaman tutun kaverin kämppien kautta. Vesiperä joka osoitteessa Ajattelin tietenkin, että koutsi tarjoaisi kohta omaa sohvaansa, joka kelpaisi loistavasti, mutta ei. Niinpä otin asian puheeksi, mutta koutsi kertoikin menevänsä tyttökaverinsa kämpille, eikä suomalaisella vaihto-oppilaalla olisi niihin kekkereihin kuulemma mitään asiaa.

Niinpä pyysin vielä kyytiä kampukselle, jossa voisin nukkua pahimmassa tapauksessa pukuhuoneen levitettävällä sohvalla. Koutsi epäili rakennuksen olevan lukossa, mutta kuin tilauksesta paikka oli vielä auki ja reitti näin ollen selvä. Niinpä nappasin kassin olalle ja kiitin kyydistä. Suunnistin parkkipaikalta kohti pukuhuonetta hyvin mielin. Pitkän reissupäivän jälkeen olisin nukkunut vaikka auton takapenkillä. Pukuhuoneen sohva kelpaisi loistavasti.

Kävelin tuttuja käytäviä pitkin kohti pukuhuoneen ovea. Jo kaukaa näin ovea koristavan paperin, mutta en pystynyt vielä erottamaan sanoja. Tunsin kuitenkin pienen pelon häivähdyksen, joka osoittautui valitettavan todeksi - ovea koristi teksti, johon en ollut törmännyt koskaan aiemmin:

Your locker room locks have been changed during the summer. Contact the equipment room staff for the new combinations. 


Thanks!


Voi perkele! Eihän tämä ollut enää mahdollista. Lukko, jossa oli ollut sama koodi ensimmäisestä vuodestani lähtien, oli vaihdettu ja uuden koodin sai vain työntekijöiltä, jotka olivat lähteneen seitsemän tuntia sitten. Seisoin käytävällä tenniskassi olallani ilman yöpaikkaa ja puhelinta, tietämättä olivatko tuntemani ihmiset jo palanneet lomiltaan, kämppiksistä puhumattakaan. Kävelin bussipysäkille ja ajattelin, että otan bussin kämpille ja odotan kärsivällisesti, että kämppikset tulevat kotiin. Bussipysäkin ikkunaa koristi kuitenkin illan luonteeseen loistavasti sopinut paperi:

JMU bus routes don't operate until Sunday. 


Sorry for the inconvenience.


Voi perkeleen perkele! Nappasin kassin olalle ja kävelin takaisin sisälle. Kämpille kävelisi matkatavaroiden kanssa ainakin tunnin verran. Koko päivän kestäneen matkanteon jälkeen öinen kävelyreitti läpi Harrisonburgin ei ajatuksena houkuttanut kovin kummoisesti. Kävelin vielä kerran pukuhuoneen ovelle. Aiempi ovikoodi oli ollut hyvin yksinkertainen kolmen peräkkäisen numeron yhdistelmä.

Miksipä ei siis uusikin?

Aloin näppäillä eri lukujonoja kuin vanha koodinmurtaja konsanaan. Olin melko varma siitä, että uusi koodi olisi hyvin yksinkertainen, koska

A) Edellinen oli ollut
B) Paikalliset työntekijät (jotka eivät tunnetusti kuulu laatikon terävimpien veitsien joukkoon) tuntien, olisi todella vaikea kuvitella uudeksi koodiksi jotain hämmentävän epäloogista numeroyhdistelmää

Seuraavaksi tapahtui jotain, jota ei tapahdu kuin elokuvissa - määrätietoinen koodinmurto-operaatio palkittiin ja ovi avautui. Numerosarja oli kuin olikin peräkkäisten numerojen letka, edellisen vuoden koodi vain päinvastaisessa järjestyksessä. Oven avautuessa kiitin hiljaa virginialaisia juntteja heidän ennalta-arvattavuudestaan ja tinkimättömästä yksinkertaisuudestaan. Heitin kassin nurkkaan, sammutin valot ja rojahdin sohvalle autuaan tietämättömänä huoneen toisesta elävästä olennosta.

Heräsin keskellä yötä ja lähdin unenpöpperössä hiipimään kohti valokatkaisinta. Puolimatkassa katkaisimelle tapahtui jotain todella häröä - yhtäkkiä tunsin nimittäin jalkani vieressä liikettä. Säikähdin aivan uskomattoman pahasti ja säntäsin ovelle, jossa napsautin sydän rinnassa hurjasti takoen valot päälle huoneeseen. Katsoin ympärilleni, kunnes huomasin jotain joka ei kuulunut huoneeseen.

Rotta. Keskellä huoneen lattiaa.

Ei voi olla mahdollista! Allekirjoittanut kun sattuu vielä olemaan mies, joka ei ole ikinä ollut mikään karvapalleroiden seurassa viihtyvä eläinten ystävä. Jo mökkijärvellä särkiparven keskellä uiminen nostattaa karvat pystyyn. Ja vielä rotta!

"Syö miestä rotan lailla"-fraasi sai omalla kohdallani aivan uuden ulottuvuuden.

Tämän jälkeen tapahtui jotain, josta olen vielä viikko tapahtumien jälkeen hyvin ylpeä. Nappasin tenniskassista uskollisen Babolatin ja aloitin eeppisen, lähes gladiaattorimaisen, taistelun pukuhuoneen herruudesta. Adrenaliinin täyttämässä ja hienkatkuisessa pukuhuoneessa nähtiin sellainen spektaakkeli, jossa otettiin miehestä - ja rotasta - mittaa lähes ennennäkemättömällä tavalla. Lopulta sain kuin sainkin ajettua siimahäntäisen pikkuperkeleen avoimesta ovesta ulos käytävään, revin paitani, nostin kädet kohti kattoa, jännitin hikisen ruumiini jokaikisen lihaksen ja päästin ilmoille eläimellisen huudon, jonka huhutaan kaikuvan vieläkin syvällä rakennuksen seinien uumenissa:

This...is...SPARTA!







Ps. Mistä tietää asuvansa Virginiassa?

Siitä että punaisissa valoissa viereen saattaa pysähtyä jotain vastaavaa: