Viimeinen luku - jossa yksi kappale päättyy ja toinen alkaa

Vapaus. 

Haistan sen ilmassa, jota hengitän. 

Alla kovia kokenut, mutta uskollisesti parin vuosikymmenen ajan omistajaansa palvellut Renault Clio, tien varressa kauniisti virtaava Seine ja horisontissa täydellisessä auringonpaisteessa kylpevä idyllinen Normandia. 

Rullaan auki auton ainoan toimivan ikkunan ja tunnen auringon säteiden lämpimän kosketuksen avoimella ikkunalla lepäävällä käsivarrellani. Vedän keuhkoihin litran raikasta normandialaista maalaisilmaa, jonka vuosien varrella tutuksi tulleeseen tuoksuun yhdistän aina vapauden ja ajattomuuden tunteen kauniin harmonian. 

Ohitan pienen ranskalaisen maalaiskylän, hidastan vauhtia ja ihastelen ympärilläni avautuvaa maisemaa. Ilman autoja, elektroniikkaa ja liikennemerkkejä voisin kuvitella eksyneeni 1700-luvulle. Kontrasti valtameren taakse jääneille kalkkunafarmeille on valtava - amerikkalainen oravanpyörä on vaihtunut ranskalaiseen juustokellariin, jossa vapaina kirmailevat hiiret napostelevat kellarissa kypsyviä juustoja, naukkailevat tynnyreissä vanhenevia viinejä ja nauttivat voimakkaan kulttuurihistorian kanssa flirttailevasta modernista elämäntyylistä. 

Toisin kuin amerikkalaisessa drive-thru-pikakelausyhteiskunnassa, elän tällä hetkellä ympäristössä, jossa aika hidastuu ja toisinaan jopa pysähtyy.

Vaikka Clion vuosien varrella naarmuuntunut keula osoittaa kohti horisontissa häämöttävä golfklubia, en ole elämää suuremmalla mittakaavalla tarkastellessa matkalla minnekkään. 

Olen tullut nyt yhden tien päätökseen. 

Pitkän ja kivisen sellaisen.

Akateemisen Via Dolorosan.

Clion nokka osoittaa kohti glofklubia, koska golf on käsitykseni mukaan korkeasti koulutettujen ihmisten ajanvietettä. 

Pidän itseäni sellaisena. 

Korkeasti koulutettuna siis.

Neljä amerikkalaisessa yliopistossa vietettämääni vuotta ovat tehneet minusta yhteiskunnan vääntyneillä ja lahonneilla mittapuilla mitattuna korkeasti koulutetun yksilön.

Ymmärrän Walt Whitmanin runojen symboliikan. 

Hallitsen transistoreiden ja vastusten toimintaperiaatteet. 

Osaan ilmoittaa veden kiehumispisteen kolmella eri skaalalla. 

Hahmotan tähtien elinkaaren.

Muistan kysynnän ja tarjonnan lait.

Tiedän, kuka murhasi Abraham Lincolnin.

Toukokuun viidentenä päivänä selkään ripustettu akateeminen taikaviitta symboloi korkeakoulututkinnon arvokasta päätökseen saattamista. Se on tunnustus neljän vuoden aikana luetuista kappaleista, luentosaleissa vietetyistä hitaista tunneista, kirjastossa väsätyistä tutkielmista, yön pimeinä tunteina suoritetuista ryhmätyöprojekteista, oikein ympyröidyistä vastauksista ja omien arvojen systemaattisesta ja säälimättömästä huorauksesta.

Ennen kaikkea se on kuitenkin taikaviitta, joka selässä lennetään kohti elämän uusia seikkailuja.

Yksi luku elämässä on nyt päättynyt.
Seuraava puolestaan alkanut.
Sivu on puhdas ja muste märkää.

Otan kynän käteen ja alan kirjoittamaan.

23. luku - joko joutuisi armas aika?

Suvivirsi.

Laulu, joka kauniilla ja tunteikkaalla soinnillaan vapautti itse kunkin viettämään lapsuuden huolettomia kesiä, kaikuu tänä iltana opiskelijaboksin alastomista seinistä. Samaan aikaan lattialla, monistepinojen, suttupaperien ja muistiinpanovälineiden keskellä, makaa nuori opiskelija raajat levällään. Silmissään orpo katse, nuori tuijottaa katossa hypnoottisesti pyörivää kattotuuletinta ja hengittää syvään.

Takaraivossa takova ajatus opiskelun jatkamisesta iskee moukarimaisella yläkoukulla tajuntaan, mutta kuten totuttua, peli on koordinoidussa ja vapauttavassa X-asennossa pötkötellessä menetetty. Järki sanoo yhtä, sydän toista, eikä kroppa tottele kumpaakaan. Ainoa asia, mikä sykkii jossain syvällä mielen syövereissä, on kokolattiamaton pehmeyden ja suvivirren nostalgisten muistojen siittämä hetkellinen euforia, jonka toivoisi kestävän ikuisesti.

Uit määrittelemättömän ajanjakson verran muistojen valtameressä. Jostain pinnan alta, syvältä muistin syvyyksistä, pinnalle pulpahtelee vuorotellen mitä nostalgisempia ja sykähdyttävämpiä muistoja. Muistat kevätjuhlassa kyynel silmäkulmassa veisatut suvivirret, niiden jälkeiset ikuisuudelta tuntuneet todistustenjakotilaisuudet, arvosanojen sisällä nostattamat tunnemyrskyt, sekä ennen kaikkea sen pitelemättömän onnellisuuden ja vapauden tunteen, minkä kotimatkalla todistus kainalossasi pyöräillessä tunsit.

Muistat selittämättömästi vuosi vuodelta lyhyemmäksi muuttuneet kesälomat, uusien, äidin pettämättömällä tyylitajulla valittujen, kouluvaatteiden sovituskopissa kokeilemisen, Tiimarista pitkien ja harkittujen valintaprosessien jälkeen ostettujen kynien, kumien, harppien ja viivainten teollisen tuoksun, sekä vuoden ensimmäisen koulupäivän jännityksen.

Muistat välituntien hientuoksuiset ja elämää suuremmat jalkapallo-ottelut, koulun uraisella ja lumentäyttämällä kentällä tennispallolla ratkaistut jääkiekkoherruudet, kevätauringon lämmittäessä kuraisella hiekkakentällä kolmospesältä kotiin kiiruhtamisen, sekä äänivallien loputtomilta tuntuneissa metsissä suunnistusrastien perässä juoksemisen.

Muistat pulpetin takana koetut onnistumiset, väärän vastauksen aiheuttaman hetkellisen häpeän, kuvaamataidon tunneilla tuntemasi riittämättömyyden tunteen, ruokajonon pituusjärjestyksen synnyttämän Napoleon-kompleksin, sekä joulujuhlissa yleisön edessä hennolla pojan äänellä veisaamasi laulusuoritukset, jotka loppuivat dramaattisesti kassien laskeutumiseen ja äänenmurroksen aiheuttamiin komplikaatioihin.

Muistat lapsuuden kesät, huolettomat päivät, jotka tuntuivat kestävän ikuisesti.
Muistat maailman, jossa kaikki oli mahdollista.
Muistat, miltä tuntui juosta koko voimien edestä äidin odottavaan syliin.
Muistat, miltä jäätelö maistui.

Sitten se iskee.
Kylmä ja armoton totuus.
Paluu arkeen.

Suvivirren viimeisen soinnun lentäessä kaiuttimesta eetteriin, herää mielessä kysymys toisensa perään:

Missä vaiheessa koulunkäynti muuttui viattomasta, leikinomaisesta, ja ennen kaikkea itsestäänselvästä päivärutiinista kokolattiamatolla raajat levällään makoiluun? 

Missä vaiheessa uuden oppiminen, itsensä haastaminen ja rajojensa kokeileminen muuttui luentosaleissa täydellisessä tietämättömyyden tilassa nukuttuihin luentoihin, akateemisiin vakioveikkauskuponkeihin ympyröityihin vastauksiin, otsalohkoa koristaviin siittimiin, sekä illan pimetessä internetin ihmeelliseen maailmaan vuodatettuihin blogikirjoituksiin?

Hengität syvään, nouset vapiseville jaloillesi ja tuijotat ikuisuudelta tuntuvan hetken tietokoneen näytöltä silmille hyökkäävää luentomateriaalia. Akateemista nälkävuotta on jäljellä enää kaksi loppukoetta. Tiistaina taidot punnitaan tilastotiedekurssin loppukokeessa, torstaina neljävuotinen korkeakoulututkinto puolestaan sinetöidään arvoisellaan antikliimaksilla - tiedekurssin viimeisen osion, astronomian, loppukokeella.

Istut tuolille, suljet silmäsi ja kysyt itseltäsi kysymyksen, jonka tiedät olevan tähän aikaan vuodesta lähes kaikkien huulilla.

Joko joutuisi armas aika?

22. luku - jossa työ etsii tekijäänsä

Ei pys-ty.

Kolme ugrilaista tavua riittää kiteyttämään pimeänä sunnuntai-iltana opiskelijaboksissa vallitsevan tunnelman. Minimalistinen ilmaisu kuvastaa osuvasti maksimaalista hajoamista, tunnetilaa, jossa henkinen kestokyky antaa pitkän taistelun jälkeen periksi, ja kuluneiden kuukausien aikana kumuloitunut turhautuminen transformoituu härmäläisten voimasanojen ja raivonpurkausten kautta autuaalliseksi, jopa euforiseksi, välinpitämättömyyden tunteeksi. Mielentilaksi, jossa valkoinen lippu hinataan etupihan salkoon, pyyhe heitetään keskelle akateemista kehää ja blogisivusto avataan, jotta syvältä alitajunnan syövereistä pinnalle syöksyvät elämänviisaudet saadaan kirjattua talteen varoituksen sanoiksi myöhempiä sukupolvia ajatellen.

Tunnetila, jonka jo muinaiset kreikkalaiset tunsivat nimellä Kyrsimys Maximus, on pääkopan sisällä hurrikaanin tavoin riehuva ajatusmyrsky, jonka yleisiä oireita ovat muiden muassa huoneen halki lentävät esineet, voimasanojen loputtomalta tuntuva tehoviljely, kappaleiksi revityt monisteet, sekä emotionaalisella trapetsilla tapahtuva tasapainottelu, joka päättyy usein akateemisen trapetsitaiteilijan vaarallisennäköiseen, mutta lopulta varsin harmittomaan putoamiseen.

Tämäniltainen Kyrsimys Maximus ei ole poikkeus.

Tietokoneen näytöltä silmille hyökkää akateemisen murhenäytelmän viimeinen todellinen tulikoe - markkinointikurssin lopputyö, jonka tarkoituksena on luoda markkinointisuunnitelma Detroitilaiselle haavipallojoukkueelle. Kyllä, luit oikein. Detroitilaiselle haavipallojoukkueelle. Internet-selaimen välisivuilla akateemista mohikaania odottaa kattava sekoitus erilaisia projektia varten avattuja tietokantoja, Michiganin väestörekisteri, katsaus paikalliseen kilpailuun, sekä luonnollisesti tietenkin haavipallon sääntökirja, jotta lopullista esitystä luentosalin edessä pitäessä pojalla olisi edes jonkinasteinen käsitys tästä jääkiekon ja huispauksen sekasiitokselta näyttävästä urheilumuodosta.

Kolmeen kategoriaan tiivistettynä mielen syvyyksissä vellovat ajatukset muotoutuvat havainnollistavasti seuraaviin muotteihin.

Kiinnostus: alhainen.
Vitutus: korkea
X-Asennon todennäköisyys: 98.9%

Näin muodostuvat tämäniltaiset akateemiset lähtökuopat, joista on melkein yhtä helppo ponnistaa kuin juoksuhiekasta. Kuten niin monina iltoina aiemminkin, akateeminen seinä on noussut vastaan. Mutta. Kuten vanha virginialainen viisaus meille kertoo, toisinaan on otettava askel taakse, jotta voimme ottaa kaksi eteen. Palatkaamme siis hetkeen, jona hajoamisen siemen sisälleni kylvettiin.

Tarkalleen ottaen perjantaiaamuiselle virtapiirikurssille.

Kävelin laboratoriokurssille kahden viikon tauon jälkeen, sillä edellinen perjantai oli jäänyt pelireissun takia väliin. Lähetin professorille sähköpostiviestin, jossa kerroin olevani pelimatkalla, ja varmistin, ettei tenniksen takia väliin jäänyt kurssi vaikuttaisi negatiivisella tavalla kurssin läpäisemiseen. Vastausta ei kuitenkaan kuulunut, joten ajattelin, että kaverilla on varmasti ollut parempaakin tekemistä kuin vastailla rallikuskienglannilla lähetettyihin poissaoloselvityksiin. Niinpä kävelin luokkahuoneeseen vain miedosti kyrpiintyneenä ja sen suurempia murheita kapeilla harteillani kantamatta.

Istuin penkilleni, tuijotin edessä olevaa tietokonetta ja kävin läpi tarvikelaatikon, jossa kaikki virtapiirien kokoamiseen vaaditut härvelit ja vehkeet olivat tallessa. Aivan kuten olin ne sinne kaksi viikkoa sitten jättänyt. Avasin tietokoneen, surffasin netissä ja odotin pahaa-aavistamattomasti tunnin alkua. Yleensä professori kirjoittaa taululle päivän vaatimukset, jotka suoritettuaan opiskelija voi pakata pihdit, juottimet ja sähköjohdot takaisin tarvikelaatikkoon, ja siirtyä huojentuneena vihreämmille akateemisille laitumille laiduntamaan.

Tänä perjantaina oli kuitenkin eri ääni kellossa.

Heti tunnin alettua huomasin, ettei kaikki ollut kohdallaan. Heti luokkaan saavuttuaan opiskelijat alkoivat kaivaa repuistaan eri värisiä muovipusseihin pakattuja möykkyjä. Katselin ihmeissäni pöydille ilmestyviä aineellistumia, ihmettelin värien paljoutta ja pohdin mystisten kasojen perimmäistä tarkoitusta.

Se selvisi vasta kysymällä.

Kumarruin vierustoverini puoleen, kuiskasin olleeni pelimatkalla edellisenä perjantaina ja kerroin olevani täysin tietämätön salaperäisistä möykyistä ja niiden eksistentiaalisesta tarkoituksesta. Vastaus sai kokeneemmankin akateemisen korpisoturin haukkomaan henkeään.

"It's play-doh. It's for our final project."

Muovailuvahaa.
Lopputyö.
Perkele.

Kävelin professorin puheille, kerroin missanneeni edellisen tunnin ja tunnustin olevani täysin tietämätön kehitteillä olevasta muovailuvahalopputyöstä. Leveä hymy naamallaan Diktaattori kertoi kyseessä olevan lopputyön ensimmäinen osa, jossa tehtävänämme on luoda taideteos muovailuvahasta ja kurssilla opituista virtapiireistä. Neljä vuotta sitten olisin nauranut päin herran naamaa ja kysellyt oikean lopputyön perään, mutta neljävuotisesta akateemisesta vahingosta viisastuneena tiesin paremmin kuin hyvin, ettei kyseessä ollut vitsi, vaan totisista tosin koitos, johon akateeminen korpisoturi jälleen kerran lähetettiin täydessä taisteluvarustuksessa tutkintopaperi silmissään kamppailemaan.

Kävelin takaisin paikalleni, hengitin syvään ja menetin täysin malttini. Ulkokuoreni pysyi tyynenä, mutta sisällä kiehui.

Muovailuvahaa.
Yliopistossa.
Läsnäolopakko.
Lopputyö.
Ei tämä ole enää todellista.

Tiedustelin naapurista oliko professori antanut mitään tarkempia ohjenuoria projektin viimeistelyyn. Ei kuulemma ollut. Lopputyön ensimmäisen osan tuli olla taideteos, jossa muovailuvaha ja virtapiiri yhdistettiin professoria tyydyttäväksi kokonaisuudeksi. Läpäisyyn vaadittaisiin professorin hyväksyntä ja hänen lopputyöstä ottama valokuva, joka tultaisiin lopulta julkaisemaan kurssin blogisivustolla.

Tässä vaiheessa silmissä pimeni.

Mihin vedän rajan omien arvojeni ja yhden vaivaisen yliopistotutkinnon välillä?
Onko paperi todella niin arvokas, että nielen jopa muovailuvahavirtapiirit ja tukahdutan sisälläni kytevän tulen, jonka savua olen jo pitkin kevättä haistellut?
Voiko vitutukseen kuolla?

Pyysin vierustoveriltani palasen muovailuvahaa, nappasin tarvikelaatikon ja päätin tankata projektin todella rajusti. Kaksi minuuttia myöhemmin lopputyön ensimmäinen osa oli valmis.

Lopputyö kuvastaa aika osuvasti neljän vuoden aikana käteen jäänyttä henkistä pääomaa, jota tässä maassa koulutukseksi sanotaan. Lisäksi se heijastaa tekijänsä sisällä vellovaa henkistä tunnetilaa.

Koordinoitua ja vapauttavaa X-asentoa.

21. luku - Hitaista tunneista, sängystä nousemisen vaikeudesta ja siitä, miksi ei oikeasti kannattaisi lähteä merta edemmäs kalaan

Torstai on paha päivä.

Kun herätyskello herättää pohjoisen viikingin aamulla reilusti ennen kalkkunanlaulua, on siinä torkkua naputellessa ja muutamaa hyvin huolellisesti valittua voimasanaa huokailessa vitsit niin kutsutusti erittäin vähissä. Kaihtimien välistä silmiin tunkeutuva aamuaurinko nostaa osakkeita mukavan pörssiperjantain verran, mutta samaan aikaan takaraivossa hiljaisella ja kettumaisella äänensävyllä kuiskaileva järjen ääni muistuttaa itärannikon viisasta miestä vartin päästä pysäkille saapuvasta kaupunkiliikenteen uljaasta ratsusta, kymmenminuuttisesta itseinhon ja ahdistuksen täyttämästä koulumatkasta, sekä luonnollisesti kahdeksalta alkavasta akateemisesta kujanjuoksusta, joka myös luentosaleissa istumisena tunnetaan.

Patjalta ylös nouseminen muistuttaa useina aamuina siis luonnollisesti elämän ja kuoleman välille viritetyn trapetsin päällä taiteilua, mikä useimpina aamuina päättyy lopulta onnistuneeseen ylitykseen, kevyellä juoksuaskeleella bussipysäkille kiiruhtamiseen ja lopulta kaupunkiliikenteen uskollisen ratsun, sinisen paholaisen, takapenkin vakiopaikalle istahtamiseen. Ikkunassa vilisevät maisemat puuroutuvat hetkessä mitäänsanomattomaksi katumaisemaksi, jonka maamerkkeinä erottuvat vapaan valinnan ja markkinatalouden riemuvoiton illuusiota ylläpitävät lukuiset pikaruokaketjut, tienvarsimotellit ja lava-auto-dealershipit, joiden asfaltilla kuorrutetuilla valtavilla pihoilla paikalliset maanviljelijät ja kalkkunafarmarit ihastelevat lahkeet märkinä sylinterien ja moottoritulppien synnyttämää moottoriöljyllä voideltua fanfaaria.

Kun bussi kaartaa loputtomalta tuntuneen kymmenminuuttisen päätteeksi kampuksen porteista sisään, alkaa takapenkillä joka-aamuinen rituaali, jolla härmäläinen akateeminen ristiretkeläinen yrittää psyykata itsensä taisteluvalmiuteen ja herättelee aistit akateemiselle taistelukentälle astelemista varten. Rituaalin keskeisimmät riitit koostuvat yleensä kylmäverisesti itselle valehtelemisesta, sydämen äänen tukahduttamisesta, huolellisesti valittujen voimasanojen hiljaisesta huokailusta, sekä luonnollisesti aivojen jättämisestä takapenkille, josta ne sitten kotimatkalla taas napataan mukaan elämää helpottamaan ja nettiin vuodatettuja blogikirjoituksia synnyttämään.

Aamun ensimmäinen luento on jotain, mikä saa hiililläkävelyn ja piikimatolla makoilun kuulostamaan Jessica Alban kanssa suoritetulta aamujoogalta. Kyseessä on yliopistourani kolmas tilastotiedekurssi, jolla aiemmilla kursseilla väkipakolla takaraivoon tintatut tiedonmurut käydään uudestaan läpi eläkkeelle kymmenen vuotta sitten siirtyneen vanhan pierun toimesta. Professorin virkaa kurssilla toimittaa kuuromykkä eläkeläisukko, joka muutaman leppoisan eläkevuoden jälkeen oli itselleni täysin tuntemattomasta syystä saanut päähänsä tehdä comebackin akateemiseen oravanpyörään, mihin hänet oli toivotettu tervetulleeksi opettamaan yhtä ainoaa tarjollaolevaa tilastotiedekurssia.

Arvatkaapa kahdesti mikä kurssi Nissisellä oli opinto-ohjelmassa varastossa viimeiseksi kevätlukukaudeksi.

Tiistaisin ja torstaisin aamukahdeksalta alkava luento koostuu yhdeksänkymmentäviisiprosenttisesti vanhan pierun hiljaisella äänellä sanasta sanaan taululta lukemasta Power Point-esityksestä. Loput viisi prosenttia koostuvat joko kuuroille korville esitetyistä kysymyksistä, professorin nykyteknologian (lue: tietokone) kanssa kokemista ongelmista, tai hitaalla ja harkitulla yksisormijärjestelmällä luentomateriaaleihin naputelluista korjauksista. Neuvostoliiton aikaisia hokkareitakin tylsempien luentojen lisäksi Professori on kunnon vanhan liiton hardcore-kurinpitäjä, joka rankaisee oppilaita jokaisesta myöhästymisestä, poissaolosta ja lukematta jääneestä kappaleesta. Tällä hetkellä oma läsnäolorivini muistuttaa sen verran tyypillistä 1+1 lottoriviä, sekä suomalaisen ampumahiihtäjän viimeisellä makuupaikalla tärisevällä liipasinsormella koukattua tummaa lätkäriviä, että jokainen loppusemesterin aikana kylmäverisesti lintsattu tunti vaarantaa kurssin läpäisemisen ja sitä kautta toukokuussa viitta selässä ja neljän tuulen hattu päässä valmistujaiseremoniassa lavan halki suoritetun kävelyretken. Näin ollen viimeinen jäljelläoleva opintokuukausi luistellaan tiistai- ja torstaiaamuisin siis todella ohuilla kevätjäillä.

Jäillä, jotka sulavat viikko viikolta ohuemmaksi.

Kun viisari on lopulta suorittanut tunnin ja vartin mittaisen, mutta ikuisuudelta tuntuneen, maratonjuoksunsa, tarkastaa poika horroksesta heräämisensä jälkeen pulssin ja muut elonmerkit, toteaa selviytyneensä päivän ensimmäisestä akateemisesta kiirastulesta, ja siirtyy lopulta linja-autokyydillä etäkampuksella opetettavalle tiedekurssille.

Jos uidaan tilastotiedekurssilla syvissä vesissä, kahlataan tiedekurssilla sitten käsipohjaa todella vaarallisesti upottavissa pohjamudissa. Kurssin ehdottomia kohokohtia ovat tähän mennessä olleet metrien muuntaminen senttimetreiksi, Celcius-skaalan tärkeimpien mittapisteiden - jäätymis- ja kiehumispisteiden - muistipelikorteilla opetteleminen, kaksikymmentäminuuttiset VHS-kasetilta ilman tracking-nappulaa esitetyt Kekkosen hallintakauden aikaiset opetusvideot, jaksollisen järjestelmän alkeisiin tutustuminen ja Newtonin lakien vaativat sovellukset (lue: kaavoihin suoraan sijoittaminen). Tehtävät, jotka jokainen suomalaisen yläasteen tarkkailuluokan dontgiveafuck-anarkistikin pystyisi vasemmalla kädellä ympyröimään oikein monivalintakaavakkeeseen, pistävät pojan ajattelemaan luentosalissa vietettyjen tuntien tärkeyttä ja merkityksellisyyttä. Jos kertaus on opintojen äiti, puhutaan tässä tapauksesta varmastikin isoisoisoisoäidistä, jonka juuret yltävät akateemisessa sukupuussa ainakin Vanhan Testamentin aikoihin saakka.

Toisinaan jopa kauemmas.

Jos ei paljon muuta, niin ainakin tuossa samaisessa satapäisessä luentosalissa vietetyt hitaat tunnit ovat opettaneet arvostamaan suomalaista koulujärjestelmää, jossa taidetaan oikeasti oppia paremmin kuin missään muualla. Kansainvälisistä meriiteistä ja tunnustuksesta huolimatta poika teki kuitenkin neljä vuotta sitten rohkean valinnan, ja päätti kuin päättikin lähteä kirjaimellisesti yhtäaikaisesti sekä merta edemmäs kalaan että kokeilemaan kepillä Amerikan itärannikon kevätjäitä.

Ei olisi kannattanut.

Onneksi vahingosta, tai tässä tapauksessa vahingoista, voi huhupuheiden ja perimätiedon mukaan kuulemma kuitenkin viisastua. Tästä eteenpäin suunnitelma on hyvin yksinkertainen: kahlata läpi akateemisen jätevedenpuhdistamoaltaan, tehdä parempia päätöksiä, kuunnella sydäntä ja tehdä elämästä kaunista ja ainutlaatuista. Jos ei olisi haasteita, ei olisi myöskään onnistumisia. Menneitä ei voi muutta, eikä tehtyä saa tekemättömäksi. Kliseitä puskee ilmoille enemmän kuin konkurssivaroituksia euroalueella, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, etteikö niissä olisi jotain perää.

Vaikka huomisaamuiselle virtapiirikurssille herääminen tulee varmastikin näyttämään enemmän ja vähemmän tältä, jatkaa poika akateemista taisteluaan.

Valo näkyy jo tunnelin päässä.

Kahdeskymmenes luku - jossa yritämme viisastua matkan varrella sattuneista vahingoista

Vahingosta viisastuu.

Jos pitää vanha härmäläinen viisaus paikkansa, pitäisi pojan olla tämän neljän vuoden mittaisen akateemisen vahingonlaukauksen jälkeen valmis tekemään parempia päätöksiä. Istuskelen tässä yliopiston kirjaston kolmannessa kerroksessa kirjoittamassa jälleen yhtä täydellisen turhaa raporttia eräästä täydellisen turhasta tutkimuksesta, jonka lopputuloksella ei ole arvosanan lisäksi mitään merkitystä minulle itselleni, kurssini muille opiskelijoille, professorilleni, perheelleni tai yhteiskunnalle - toisin sanoen ei yhtään kenellekkään.

Raportin palauttamisen jälkeen paperipinon puhdas, lähes neitseenvalkoinen, ulkoasu altistuu Professorin säälimättömän punakynän armoille, sekoittuu kurssin muiden opiskelijoiden raapustamien akateemisten taidonnäytteiden sekaan, kirjataan suorituspisteinä yliopiston verkkosivujen tietokantaan ja palautuu syklin jälkeen lopulta seuraavan luennon lopussa luojalleen, minkä jälkeen se lentää lyhyen selailun jälkeen olkalaukun pohjalle, minne se viikoiksi unohtuu ennen kuin päätyy lopulta ennennäkemättömän merkityksettömän tiensä päätökseen - suomalaisen vaihto-opiskelijan huoneen nurkassa lojuvaan roskapussiin.

Akateeminen kertakäyttökulttuuri tiivistyy parhaiten juuri professorien toimesta ennalta määritettyihin tutkielmiin, joiden aiheet joko määrätään suoraan, tai haarukoidaan luomalla opiskelijoille illuusio vapaudesta ja antamalla heidän valita kolmesta eri styroxilta maistuvasta vaihtoehdosta. Näin tukahdutetaan opiskelemisesta kaikki viimeinenkin ilo, inspiraatio ja hauskuus, ja saadaan aikaan läjä samasta aiheesta kirjoitettuja tappavan tylsiä ja hengettömiä paperikasoja, jotka on sitten helppo arvostella ja korjata ennaltamääritettyjen kriteerien perusteella A-, B-, C-. D-, ja F-kategorioihin.

Niin kuin ei kannettu vesi kaivossa pysy, ei säily myöskään vastentahtoisesti päähän taottu oppi mielen syövereissä. Niinpä lopputuloksena on läjä innottomia monisteita, vittuuntuneita opiskelijoita, kahdessa päivässä unohdettuja ajatuksia ja hukkaan heitettyjä tunteja. Materiaalin väkisin opetteleminen on kuin pornon katsomista näyttelemisen ja juonen vuoksi.

Itselle valehtelua se on.

Millaistahan olisi elää elämää, jossa joka päivällä olisi merkitys ja tarkoitus? Miltähän tuntuisi herätä joka päivä täynnä intoa ja energiaa tietäen tekevänsä merkityksellistä ja palkitsevaa työtä, jolla olisi jokin arvosanoja ja pistekeskiarvoja suurempi merkitys? Miltäköhän tuntuisi katsoa aamulla peilistä itseään silmiin, hymyillä ja nyökätä hyväksymisen merkiksi? Entä miltäköhän tuntuisi laskea illan päätteeksi pää tyynyyn ja tietää eläneensä taas yhden päivän omilla ehdoilla omaa polkua kulkien?

Veikkaisin, että paremmalta kuin merkityksettömän tutkielman lähdeluettelon aakkosjärjestykseen asetteleminen.

Palaan pilvilinnoista takaisin hetkeen. Tuijotan edessäni odottavaa paperipinoa. Illan aikana hammasta purren ja perkelettä huokaillen kesytetty materiaali voidaan vihdoin julistaa valmiiksi. Akateemisen korpivaelluksen ensimmäisinä vuosina oikoluku ja viimeistenkin virheiden mahdollinen kitkeminen olisivat olleet vuorossa seuraavana, mutta vuosien varrella karvaiden kokemusten kautta opitut läksyt ovat opettaneet pojan hyväksymään karun totuuden.

Ei paska punniten parane.

Yhdeksästoista luku - kertomus sateenkaaresta, joka päättyy virginialaisille kalkkunapelloille

Kaikki päättyy joskus.

Niin myös monta viikkoa blogirintamalla kestänyt radiohiljaisuus. Tätä kirjoittaessani edessäni seisoo huolestuttavan korkea kasa yliopiston tiedekurssilta kertynyttä materiaalia. Yläasteelta ja lukiosta tuttuja teorioita, kaavoja ja yksiköitä vilisevä monistepino kiinnostaa tällä hetkellä yhtä paljon kuin pauna lähifarmilta nenäonteloihin tuulen mukana kantautuvaa kalkkunanpaskaa, mutta vaihtoehdot ovat laakson viimeisen suomalaismohikaanin kohdalla vähissä. Aamupalaksi tunkkaisessa luentosalissa tarjoiltava välikoe on yksinkertaisesti läpäistävä, jotta pimeän akateemisen tunnelin päässä kajottava ohut valonhäive pysyisi toukokuuhun asti elossa.

Perseelleen mennyt tentti saisi sen sammumaan.
Ja siihen ei pitkäkestoisen ja suunnitelmallisen omien arvojen huorauksen jälkeen ole yksinkertaisesti varaa.

Tänä iltana, kuten niin monta kertaa aiemminkin, kuluneiden viikkojen aikana kumuloitunut turhautuminen, valheessa eläminen ja siitä kummunnut itseinho kulminoituvat pisteeseen, jossa henkinen kasettinauhuri painaa hellästi ja varovasti kovassa käytössä kulunutta eject-nappulaa. Huoneessaan istuvan suomalaisopiskelijan ulkokuori näyttää kämppäkavereiden silmissä tavallisen tyyneltä, mutta pään sisällä meno on kuin kesämökkisaunassa.

Kiuas käy kuumana.

Tuijotan tonninsetelimäisellä ilmeellä edessä seisovaa monistehelvettiä. Moneen otteeseen läpi kouluhistorian opiskellut teoriat ja kaavat ovat varsinkin lukiossa luetun pitkän fysiikan pohjalta hyvässä kunnossa, mutta valitettavasti tässä amerikkalaisessa koulumaailmassa ei mikään mene tunnetusti kohtuudella. Suomalaisessa koulujärjestelmässä pieniin päihin taotut kansainvälisen SI-järjestelmän mittayksiköt vaihtuvat kuin taikaiskusta paikallisiin unsseihin, paunoihin, fahrenheiteihin, jalkoihin, tuumiin, gallonoihin ja peninkulmiin, joiden käytännöllisyys, logiikka ja selkeys loistavat kilpaa poissaolollaan.

Ongelmat, joiden ratkaiseminen olisi SI-järjestelmän yksiköitä käytettäessä pelkkää kaavoihin sijoittelua, muuttuvat luonnollisesti monimutkaisiksi ja tarpeettomiksi muunnosviidakoiksi, joiden keskelle luentosalin ainoa eurooppalainen akateemisen viidakkoveitsensä kanssa kylmäverisesti heitetään. Yleensä veitsen pitkäjänteinen heiluttelu on palkittu moitteettomasti suoritetuilla tehtävillä, mutta välikokeen muunnosviidakon kasvillisuus on tiederakennuksen käytävillä kiertävien huhujen mukaan tavallista tiheämpää ja vaikeakulkuisempaa.

Tiedekurssin tapaan akateeminen Via Dolorosa on jatkunut totutun raastavana henkisenä selviytymiskamppailuna, jossa vastoinkäymiset ovat seuranneet toisiaan. Bisneskurssien viimeaikainen älyttömyys tiivistyy melko kuvaavalla tavalla eräällä markkinointiluennolla esitettyyn taulukkoon, jossa oppilaiden silmille lyötiin hyvän asiakaspalvelun kymmenen käskyä. Heti ensimmäisen jälkeen oli naurussa pitelemistä:

1. Don't be rude

Hetkinen.

Onko nyt todellakin niin, että näinkin itsestäänselvä neuvo pitää ottaa yliopistoluennolla puheeksi? Siis korkeakoulussa - painon ollessa sanalla korkea?
Kyllä on.
Professorin uppoutuessa selittämään ensimmäisen säännön tärkeyttä on olo luentosalin penkillä istuskellessa tahtomattakin hyvin chisumainen. Läsnäolopakko velvoittaa pitämään perseen penkissä, mutta onneksi se velvoittaa vain fyysiseen paikallaoloon vapauttaen ajatukset lentelemään aivan muissa sfääreissä.

Jos haluaa nähdä sateenkaaren, on kestettävä sadetta.
Tutkinto on sateenkaareni, luennot rankkasateita, jotka toisinaan muuttuvat jopa tulviviksi vesimassoiksi, joiden keskellä laiha ja väsynyt suomalaisopiskelija soutaa yhdellä airolla voimakkaaseen vastavirtaan.

Vaikeaa on.

Jos on pään sisällä painiminen vaikeaa tiede- ja bisneskursseilla, niin on se melkein ylitsepääsemättömän hankalaa perjantaiaamuisin kynnettävällä laboratoriokurssilla, joka on hyvin valitettavalla tavalla osa paikallista general education - ohjelmaa. Yleensä opiskelijat suorittavat yleissivistykseen tärisevällä tähtäinkädellä tähtäävät kurssit neljävuotisen akateemisen suojuoksun alkuvaiheessa, mutta luonnollisesti osa valmistumiseen oikeuttavista pakollisista yleissivistyskursseista jäi allekirjoittaneen tapauksessa tutkinnon alkutaipaleella suorittamatta.

Sen minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.

Ja tällä kertaa edestä löytyi ihanan harhaanjohtavalla Everyday Electronics - nimellä järjestettävä laboratoriokurssi, jossa tutustumme joka perjantai kodin pienelektroniikkalaitteiden ihmeelliseen maailmaan. Kurssia opettava professori on romanialainen huonoa englantia mongertava nörtti, jonka jokainen luento koostuu alun teoriaosiosta, sekä lopputunnin ajan suoritettavasta käytännöllisestä pätkästä, jossa oppilaat pääsevät soveltamaan alkuminuuteilla umpisurkealla englannilla läähätettyjä oppeja omissa pienissä työpajoissaan.

Istut paikallasi valtava mela otsalohkosi koristeena, tuijottelet edessäsi olevalla pöydällä odottavaa virtapiiriä ja kiroat mielessäsi kesällä tekemäsi valinnat koulun jatkamisen suhteen. Käännät katseesi taululle, jossa professori esittelee toimivaan virtapiiriin vaadittavia komponentteja. Tuijottelet ympärilläsi rullaavaa oravanpyörää, jossa oppilaat nielevät jokaisen sysipaskalla englannilla eetteriin syljetyn sanan absoluuttisena totuutena, tekevät pedanttisia muistiinpanojaan vihkoihinsa ja vääntävät kasvoilleen teennäiset hymyt professorin kertoessa yhden umpisurkeista romanialaisista vitseistään. Hengität syvään ja aloitat virtapiirisi kokoamisen.

Juotat siinä piirin ensimmäistä vastusta, kun kuulet vierestäsi professorin vittumaisen kuiskauksen.

That doesn't look right, son.

Nielet marcusgrönholmmaisen ensireaktiosi, palautat keskittymisesi tunnelin päässä odottavaan yliopistotutkintoon ja kysyt professorilta tarkennusta hänen esittämäänsä kritiikkiin. Yksi kaapeleista yhdistyy kuulemma väärään komponenttiin ja vaatii korjausta. Kiität vinkistä, teet tarvittavat korjausliikkeet ja palaat yhteen elämäsi turhimmista kaksituntisista.

Aika matelee, hidastuu ja pysähtyy lopulta kokonaan. Takaraivossasi tunnet professorin mussutuksen, mutta rannekellosi sekuntiviisari ei liiku mihinkään. Palautat keskittymisesi virtapiirisi kolmanteen vastukseen. Yhdistät sen piirin muihin komponentteihin, mutta ainoa asia mikä mielessäsi liikkuu on kysymys, jonka vastauksen tiedät liiankin hyvin.

Voiko vitutukseen kuolla?

Onneksi ei.

Kahdeksastoista luku - jossa kuulemme tärkeän kysymyksen, johon löydämme nihkeän vastauksen

Tuijottelen tietokoneeni näyttöä, jonka kirkkaasta loisteesta silmilleni heijastuu yksi sadoista yliopistossa lukemistani artikkeleista. Tänä iltana akateemiset iltasatuni kertovat kreikkalaisen jugurttifirman ja jenkkien olympiakomitean sopimasta yhteistyösopimuksesta, NBA-seura Milwaukee Bucksin uudesta telemarkkinointisuunnitelmasta, sekä erään petollisen ja häikäilemättömän amerikkalaisen suuryrityksen  erittäin kiehtovasta (muistithan kalibroida sarkasmitutkasi) digitaalisesta markkinointistrategiasta. Kuten niin monta kertaa aiemmin, jälleen kerran artikkeleiden kiinnostavuus on tasoa, joka saa kivetkin vierimään tunkkaiseen opiskelijaboksiini.

Niitäkin kiinnostaa.

Vaihtoehdot ovat kuitenkin vähissä. Huomenna allekirjoittanutta akateemista ristiretkeläistä nimittäin odottaa taas yksi saatanallinen monivalintakoe, jonka kattamaan koealueeseen edellämainitut artikkelit hyvin valitettavasti kuuluvat. Edessä on siis akateeminen tulikoe, jossa professorien hatusta vetämät nippelitietokysymykset määrittelevät merkittävän osan kurssiarvosanasta, mahdollisesta tulevaisuuden urakehityksestä, sekä opiskelijoiden ihmisarvosta.

Vaihtoehdot ovat todellakin vähissä. Materiaalin kiinnostavuus, kokonaismäärä ja hyödyllisyys saavat ajatukset karkailemaan tuon tuosta. Silmät sahaavat sahanpurulta maistuvaa tekstiä, kunnes katse jumittuu hetkeksi rekisteröimättömään sanapariin ja mielikuvitus ottaa vallan. Liitelet määrittelemättömän hetken villeimmissä unelmissasi, kunnes takaraivossasi kummitteleva ajatus, joka muistuttaa akateemista vapaustaistelijaa siitä tosiasiasta, että tässä amerikkalaisessa instituutiossa ei tunneta käsitettä toinen mahdollisuus, palauttaa sinut takaisin karuun ja säälimättömään nykyhetkeen.

Pelin nimi on kerrasta poikki.
Ja varsinainen peliaika lähestyy uhkaavasti loppuaan.

Palautat katseesi kesken jääneeseen artikkeliin. Huomioit kokemuksen syvällä rintaäänellä artikkelin sivuilla esiintyvät numerot, nimet ja termit, jotka tulet mitä suurimmalla todennäköisyydellä huomisessa koepaperissasi näkemään ja heti kokeen jälkeen unohtamaan. Suljet tietokoneen ruudulta pirullisesti takaisin tuijottavan materiaalin, heität vähäisessä käytössä kuluneet muistiinpanovälineet reppuun ja vedät lopuksi vielä lyhyen kuivaharjoittelutuokion, jossa hiot monivalintaympyröiden väritystekniikan huippuunsa.

Virheisiin ei ole varaa.

Suljet lopulta koko tietokoneen ja uppoudut syvälle ajatuksiisi, joista päällimmäisenä pyörii tuttu ja turvallinen kysymys, johon et vieläkään ole löytänyt tyhjentävää vastausta.

Mitä järkeä on painaa päivästä toiseen tyhjää hommaa vain yhden yliopistotutkinnon tähden?

Steve Jobs sanoi kerran:

When I was 17, I read a quote that went something like: "If you live each day as if it was your last, someday you'll most certainly be right." It made an impression on me, and since then, for the past 33 years, I have looked in the mirror every morning and asked myself: "If today were the last day of my life, would I want to do what I am about to do today?" And whenever the answer has been "No" for too many days in a row, I know I need to change something.

Kun tuijottelen aamuseitsemältä vessan peilistä takaisin tuijottavia väsyneitä kasvoja, mietin tunnin päästä alkavaa markkinointiluentoa ja kysyn itseltäni yllämainitun kysymyksen, on vastaus joka aamu sama. Vain yksi asia erottaa minut aikamme nerosta. 

Mikään ei muutu.

Asioiden muuttaminen tarkoittaisi omalla kohdallani koulun lopettamista. Koska välivuosia ei tässä amerikkalaisessa opinahjossa tunneta, tarkoittaisi kyseinen vaihtoehto samalla koko akateemisen korttitalon romahtamista ja suorittamatta jäänyttä yliopistotutkintoa. Jäljellä on vielä kolme pitkää kuukautta, jotka tulevat väistämättä pitämään sisällään valitettavan monia aamuja, jolloin peilistä takaisin tuijotteleva akateeminen soturi antaa yllämainittuun kysymykseen kieltävän vastauksen. 

Silti poika jatkaa päivästä toiseen akateemista vapaustaisteluaan. 

Samaan aikaan oravanpyörä jatkaa pyörimistään.

Lapsena ei saa tehdä mitä haluaa.

Opiskelijalla ei ole rahaa tehdä mitä haluaa. 

Työssäkäyvällä ei ole aikaa tehdä mitä haluaa. 

Eläkkeellä ei pysty tekemään mitä haluaa. 

Hassua, eikö vain?