Ilta, ja sen mukana tuoma hiljaisuus, on laskeutunut kalkkunalaaksoon jo monta tuntia sitten. Viikonloppuisin kaupungin kadut täyttyvät lähes poikkeuksetta örveltävistä jenkkinuorista, mutta tänään, syyskuun yhdentenätoista päivänä armon vuonna 2011, Harrisonburg on kuin aavekaupunki. Myöhäinen kävelyretki lähikauppaan vahvistaa oudon apokalyptisen tunnelman - normaalisti katumaisemaa dominoivat, vihreälle vallankumoukselle keskisormea heilauttelevat lava-autot seisovat täyteenahdetuilla parkkipaikoilla tuijottamassa kaupungin katuja, joita tallaa tänä iltana uusi, varsin epätodennäköinen, kuningas - apostolinkyydillä matkaa taittava laiha suomalainen.
Samainen syyskuun yhdestoista on Yhdysvalloissa pyhä.
Ei siksi, että se on sunnuntai, viikon seitsemäs päivä, jona Herramme lepäsi.
Eikä vähemmän siksi, että se on maailmanhistoriaa dramaattisesti muokanneen terrori-iskun vuosipäivä.
Se on pyhä, koska tänään pelataan jalkapalloa.
Pikavisiitti joukkuekaverin kämpälle sen todistaa - olohuone on kuin aurinkokunta, jonka keskipisteenä ovat kolme eri kanaville viritettyä laajakuvatelevisiota. Näitä keskipisteitä kiertävät eräänlaisessa symmetriassa eri kokoiset planeetat, kuut ja komeetat - tuolit, sohvat, oluttölkit, hampurilaispakkaukset ja tietysti katsojat, joiden syleissä istuvat vielä kannettavat tietokoneet, jotka päivittävät reaaliajassa pistepörssejä ja striimaavat keskipisteestä puuttuvat ottelut suorina lähetyksinä.
Näkymä on pohjoisen pojalle yksinkertaisesti liikaa. Jokainen huoneessa vaihdettu sana tuntuu vaikuttavan negatiivisesti jokaisen läsnäolijan jo ennestään alhaiseen älykkyysosamäärään. Passiivisuus on käsinkosketeltavaa. Eteisen narikassa roikkuu kasa aivoja, jotka on nakattu sinne huilaamaan iltapäiväisen NASCAR-kisan jäljiltä. Tänään kun ajettiin vasemman kurvin sijaan totutusta poiketen 500 kierrosta loivaa oikeaa.
Poistun paikalta vähin äänin kenenkään sitä huomaamatta. Fokus on jokaisella huoneessaolijalla aurinkokunnan keskipisteessä. Hyppään parkkipaikalla kiltisti odottaneen Apostolin kyytiin ja pyydän kyytiä takaisin opiskelijaboksiin. Kotiin päästyäni huhuilen kämppiksiäni, joita en ole nähnyt koko päivänä. Lausun hiljaisen kiitoksen huoneistomme hiljaisuudesta, rojahdan sohvalle ja nukahdan.
Herään unenpöpperössä oven kolinaan. Nousen sohvalta ja katson ovelle, jossa toinen kämppiksistäni kävelee sisään maastonvärinen pussi olallaan. Tervehdin ja kysyn mitä pussissa on.
"This is my rifle", kaikuu vastaus äänensävyllä, jolla luetellaan bingonumeroita eikä suinkaan ilmoiteta ensimmäistä kertaa vaatekaapin perällä maastopussissa nojaavasta konetuliaseesta.
"No, I mean for real, what's in the bag?"
Kämppis ei vastaa mitään vaan laskee kassin olaltaan ja vetää esiin kiväärinsä.
"Uh...do you keep that in the house?" kysyn ja toivon sydämeni pohjasta kieltävää vastausta, vaikka todellisuudessa tiedän jo tasan tarkkaan mitä sieltä tulee.
"Dude, of course. It is my right to protect our property."
Niinpä niin. Eiväthän ne aseet, mutta me ihmiset.
No comments:
Post a Comment