Viides luku - akateemisella molskilla painimisesta, tienhaarasta ja oikean polun aiheuttamasta päänvaivasta

Huoneeni seinää koristavan tukkimiespäiväkirjan mukaan syksyn kolmas kouluviikko on tullut kauniiseen päätökseensä. Sekaan on tuttuun tapaan mahtunut erittäin voimakkaaseen akateemiseen vastavirtaan soutamista, raskaasti upottavassa amerikkalaiskulttuurissa eteenpäin kahlaamista, sekä ajoittaista omien, isokokoisia ja karvaisia armenialaispainijoita muistuttavien, ajatusten kanssa painimista. Amerikkalainen yliopistomaailma on vain yksinkertaisesti saanut meikäläisestä melko tiukan painiotteen, josta ulos luikerteleminen tällä vieraalla ja vahvasti puolueellisella molskilla on osoittanut odotettua vaikeammaksi.

Akateemiseen vastavirtaan soutaminen on vuosien saatossa muuttunut hyvin radikaalisti - ensimmäisen opiskeluvuoden kevyesti liplattavaa lainetta vastaan melominen on vuosien saatossa muuttunut todella voimakasta virtausta vastaan taistelemiseksi.

Amerikkalainen yliopisto-opiskelu on osoittautunut todella suureksi pettymykseksi. Professorit houkuttelevat läsnäolopakon avustuksella luentosalit täyteen oppilaita, minkä jälkeen itse luennot koostuvat pääosin oppikirjoista kopioiduista PowerPoint-esityksistä ja muutamista yleismaailmallisista esimerkeistä. Tämän jälkeen luennoilla opettetu materiaali sitten kuulustellaan oppilailta monivalintakysymysten muodossa. Näin varmistetaan sekä kokeiden helppo tarkistaminen että materiaalin todella yksiulotteinen ulkoaopettelu, joka johtaa lopulta siihen, että kaksi päivää tentin jälkeen oppilas ei muista materiaalista enää puoliakaan. 

Itse en ole missään vaiheessa tuntenut oloani tässä mallissa kovin kotoisaksi. Suurin syy tähän on varmasti se, että toisin kuin 98% muista paikallaolijoista, en yksinkertaisesti pysty ottamaan jokaista professorin sylkemää opetusta sokeana ja absoluuttisena totuutena, enkä hyväksymään sitä tosiasiaa, että saman tiedon ja "opetuksen" saisin mitä todennäköisimmin lukemalla oppikirjan itse haluamaani tahtiin. 

Kuin kirsikkana tämän gluteenittoman, maidottoman, munattoman, mauttoman ja nesteettömän akateemisen kerroskakun päällä istuvat mitä naurettavimmat säännöt, pakotteet ja rajoitukset, jotka vievät opiskelusta viimeisimmätkin jäljelläolevat ilonrippeet. 

Kerronpa pari esimerkkiä viime viikolta. 

Eräällä kurssilla, vain yhden tunnin aikana, sain professorilta huomautuksen pukeutumisesta, ryhdistä, seinällä roikkuvan kellon vilkuilemisesta ja siitä, etten ollut ottanut tunnin aikana mitään muistiinpanoja. 

Oli siinä naurussa pitelemistä. Koko ajan mietin vain, että mitä helvettiä täällä oikein tapahtuu? Ketä oikeasti kiinnostaa mennä tuollaiselle kurssille?

Luonnollisesti puin seuraavalle luennolle uunoturhapuromaisen hihattoman, ripustin kaulaani roikkumaan vanhan taskunauriin, ja pidin erityisen hyvää huolta siitä, ettei selkärankani ollut missään vaiheessa opetusta suorassa.

Toinen välikohtaus sattui tenniskentällä.

Kun koko harjoitusten ajan vesi- ja urheilujuomatynnyreiden ympärillä surranneet ampiaiset ajoivat jokaisen läsnäolijan hulluksi, kaivoin varustekassista hyönteismyrkkyä, jota suihkuttelin tynnyreiden pintoihin. Eikä aikaakan, kun koutsi juoksee paikalle ja kysyy mitä helvettiä se suomalainen täällä suihkiii.

Mää ne myrkytin, vastasin.

Koutsi repi pelihousut ja alkoi selittää, että yliopiston kampuksella ei saa osavaltion lakien mukaan torjua tuholaisia omin päin, vaan paikalle tulee hälyttää kampuksen täyspäiväinen myrkyttäjä. Ei perkele! Ilmeisesti liittovaltio sallii kidutuksen ja vailla pätevää syytä vangitsemisen, mutta Virginian osavaltiossa ampiaisten suihkuttelu on kielletty tukkapöllyn uhalla.

Hajosin ihan täysin.

Mutta onneksi tästä vahvasta boamaisesta kuristusotteesta pystyy aina silloin tällöin luikertelemaan irti. Toimivaksi todettuja pakokeinoja ovat esimerkiksi pommiin nukkuminen, bussista myöhästyminen, väärään luentosaliin eksyminen sekä kylmäverinen lintsaaminen. Kaikista ylivertaisin pakokeino löytyi kuitenkin viime viikonloppuna, kun lähdin parin kaverin kanssa vaeltamaan läheisille vuorille. 

Ajoimme reilun tunnin päähän Shenandoah National Parkiin, minkä jälkeen löimme auton tien varteen ja lähdimme valloittamaan yhtä tuhansista kalkkunalaaksosta löytyvistä vaellusreiteistä. Reilun puolen tunnin tarpomisen jälkeen tulimme tienhaaraan, jossa polku jakautui kahdeksi eri reitiksi. Toinen oli suunnittelemamme viisituntinen, toinen hard core-vaellusspesialesteillekin päänvaivaa aiheuttava kaksitoistatuntiseksi arvioitu tienpätkä. Karttaahan meillä ei luonnollisesti ollut mukana, mutta onneksi haarakohdassa oli tolppa, johon kaiverretut nuolet ja polkujen nimet osoittivat oikean suunnan. 

Kuulostaa helpolta, mutta älkäämme unohtako, että kaksi neljästä retkikuntamme jäsenestä oli amerikkalaisia.

Itse näin tolpan reittiohjeet hyvin yksinkertaisina ja ehdotin omasta mielestäni oikeaa polkua. Jostain syystä amerikkalaiset kaverini eivät olleet tilanteessa aivan samoilla aaltopituuksilla, minkä seurauksena paikalla syntyi pieni torikokous, joka päättyi lopulta siihen, että amerikkalaiset valitsivat toisen polun enemmistöäänestyksellä australialaisen ryhmänjäsenemme jätettyä tapansa mukaan äänestämättä. 

Jatkoimme matkaa syvällä kansallispuiston uumenissa. Ylitimme pari vuoristopuroa, minkä jälkeen saavuimme jyrkälle vuorenrinteelle. Tässä vaiheessa soivat hälytyskellot - sunnittelemamme polun kuvauksessa ei oltu puhuttu mitään jyrkän vuorenrinteen kiipeämisestä. Tämän, ja muutaman muunkin asiaa puolustavan seikan, seurauksena tulimme siihen johtopäätökseen, että olimme valinneet tienhaarassa väärän polun. Paikalliseen tapaan kaverini eivät voineet niellä ylpeyttään ja myöntää, että olivat olleet väärässä. Sen sijaan vuorenjuurella asiaa puidessa syyt vieritettiin tolpan kaivertajien, reitin suunnittelijoiden ja oikeasta näkemyksestään luopuneen suomalaisen niskoille.

Päätimme kuitenkin (tällä kertaa yksimielisesti) jatkaa kohti korkeinta huippua. Aloitimme kipuamisen, jonka aikana retkikunnan kuntoa koeteltiin rankasti. Pohkeet tulessa, reidet hapoilla ja pääkoppa romahduspisteessä saavuimme lopulta tasanteelle, josta aukesi upea näköala alas kalkkunalaaksoon sekä vieressä jymisevään vesiputoukseen. Istuin kalliolle, enkä voinut olla ajattelematta:

Haarautuva polku oli kuin metafora kesällä läpikäymälleni puntaroinnille - minkä edessä olevista poluista valitsen?
Annanko muiden ihmisten vaikuttaa päätökseeni, vai kuuntelenko tilanteessa omaa sydäntäni ja intuitiotani?
Entäpä jos valitsemani tie on aluksi raskas, muuttuu välissä vielä raskaammaksi, mutta johtaa lopulta vesiputoukselle ja vuorenhuipulle?

Filosofisin terveisin,

Tomppa