Kuudes luku - jossa tutustumme paikalliseen infrastruktuuriin ja opimme ymmärtämään maan ulkopoliittista kiinnostusta öljyä kohtaan

Istun huoneeni nurkassa seisovan kirjoituspöydän edessä. Liikaa nähneet silmäni tuijottavat sankan sumun läpi heikosti hohtavaa tietokoneruutua. Tunne on kummallinen - edellisten viikkojen aikana huomaamattomassa hiljaisuudessa kumuloitunutta kypsymistä olisi elintärkeää purkaa sanoiksi, mutta lukemattomien, toinen toistaan tylsempien, yliopistoluentojen halvaannuttama mieli lyö valtavia kapuloita näihin varsin vaatimattomiin rattaisiin. Nousen ylös tuolilta, avaan ikkunan ja vedän pari henkäystä tuttua, tehotuotetun siipikarjan, tuoksuista ulkoilmaa. Tuijottelen hetken asunnon ohi kaasuttelevia jenkkinuoria. Vaimeana soivan bileräpin, countrymusiikin ja Top 40-hittien laskelmoidut melodiat nostavat tunteet pintaan ja saavat sumun hälvenemään. Istun takaisin tuolille, otan kulauksen pöydällä höyryävästä teekupista ja avaan henkireiäksi vuosien saatossa muodostuneen blogisivuston. 

Kuuntelen yön pimeyteen katoavien moottoreiden vaimenevaa surinaa suurta kateutta tuntien. En ole, enkä varmasti tule koskaan olemaan, mikään kädet vaihteistoöljyssä autonrenkaita pyörittelevä varikkomestari. Ajokortti sujahti taskuun kolmannella yrityksellä, sakot sain jo toisella ajokerralla, eivätkä teiden varsilla välkkyvät salamavalot ole minulle mikään täysin vieras käsite. Raaka totuus on, että moottoreiden maailma on minulle täysin tuntematon - ja tuntemattomana se tulee näillä tuloilla (lue: opintotuki) pysymään. Se ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, etteikö auton omistaminen tekisi elämästäni kalkkunalaaksossa helpompaa. 

Hetkellinen haaveilu vaihtuu kuitenkin hyvin nopeasti takaisin tuttuun, amerikkalaista yhteiskuntaa kriittisellä otteella tutkiskelevaan, pohdintaan. Eihän se ole amerikkalaisten nuorten vika, että he ovat syntyneet yhteiskuntaan, jossa ainoa tapa liikkua paikasta A paikkaan B on työntää avain virtalukkoon, käynnistää moottori ja painaa buutsilla kaasupoljinta. Eikä se ole heidän vikansa, että ainoat pyöräilymahdollisuudet avautuvat yliopiston kampuksella, jonne pyörä pitää kuitenkin ensin kuljettaa joko pyöräkoukulla tai linja-autokyydillä. Eikä se ole heidän vikansa, että käveleminen sattuu olemaan suurin piirtein yhtä vieras aktiviteetti kuin mölkky, kännykänheitto ja eukonkantokin. 

Silti se saa suomalaisen opiskelijan veren kiehumaan.

Vapaan sielun on nimittäin vaikea elää täysin riippuvaisena bussiaikatauluista ja kimppakyydeistä. Mikä neuvoksi, kun kaikki tutut ovat jo kaasutelleet omille varikoilleen ja illan viimeinen bussi kiihdyttää karkuun bussipysäkille kirmaavalta suomalaiselta? 

Pari valittua kirosanaa, katse kaukaisuuteen ja sandaalia toisen eteen. 

Vartin bussimatka vaihtuu silmänräpäyksessä kolmen vartin kävelylenkkiin. Ei ehkä kuulosta pahalta, mutta toivotan kaikki lukijat erittäin tervetulleiksi kokeilemaan. Heti kampukselta poistuttua mielen valtaa orpo ja voimaton tunne: 

Tallaat siinä yksin pimeää tienvartta, kun ensimmäinen auto sujahtaa ohi. Tunnet voimakkaan ilmavirtauksen ja lausut hiljaa pari hyvin huolellisesti valittua sanaa. Katsot kelloa - enää neljäkymmentä minuuttia. Samalla sekunnilla toinen auto sujahtaa ohi soittaen samalla torvea. Huudat perään ja näytät adrenaliinipäissään pari yleismaailmallista käsimerkkiä. Tajuat kuitenkin heti virheesi ja toivot syvästi, ettei autossa istunut punaniska käänny kouluttamaan laihaa eurooppalaista. 

Jatkat matkaa, kunnes tulet ensimmäiseen risteykseen. Toteat mielessäsi, taas kerran, että jalankulkijoille asennetut liikennevalot olisivat kieltämättä hyödylliset, mutta todellisuudessa ne ovat maailmanrauhan tavoin yhtä suurta amerikkalaista utopiaa. Valmistaudut kellontarkkaa ajoitusta, harjoiteltua koordinaatiota ja joka osa-alueen täydellisesti onnistunutta suorittamista vaativaan tien ylitykseen. Kun viimeinenkin horisontissa siintävä kalkkunarekka on kiihdyttänyt ohitsesi, suoritat ylityksen aukottomalla itseluottamuksella ja erittäin vahvalla rutiinilla. Varmistat tähdistä oikean suunnan ja jatkat matkaa kohti kaukana häämöttävää opiskelija-asuntoasi.

Jatkat matkaa omiin ajatuksiisi uppoutuneena. Aina ajoittain soivat torvet ja avoimista ikkunoistaan huutelevat epäkypsät jenkkinuoret herättävät sinut todellisuuteen. Hymähdät, ja tajuat kuinka erilaiselta heidän silmissään varmasti näytät. 

Tunne on molemminpuolinen, vakuuttelet.


Aina ajoittain joudut kävelemään tien varressa sijaitsevien talojen pihojen poikki. Toivot sydämesi pohjasta, etteivät trailerpark-tyyleihin asustelevat punaniskat innostu illan pimeydessä puolustamaan reviiriään lain sallimilla tavoilla.

Maisemaa koulumatkan varrella.

Onhan jokaisella amerikkalaisella oikeus tehdä ostoksia niin ikään tien varresta löytyvässä pikkuputiikissa.

Ikkunashoppailua koulumatkalla.

Pääset lopulta kämpille yhtenä kappaleena. Avaat ulko-oven ja astut lämpimään olohuoneeseen. Toivotat sohvalla televisiota tuijotteleville kämppiksille hyvää iltaa ja lämmittelet hetken vuosien varrella kehittyneitä small talk-taitojasi. 

Did you take the bus home?

No.

Who dropped you off?

Nobody, I walked. 

Seuraa hetken hiljaisuus. 

You walked?

Yes. It's when you take one step after another in order to get where you want to be. Very popular in Europe. 

Dude, you're not supposed to walk. That's why we have cars. 

Amen.