Yhdestoista luku - kertomus mitasta, joka on täynnä

Hiljaisuus on tämän blogin tapauksessa positiivinen merkki. Mitä pidemmäksi päivitysten välinen tauko venyy, sitä paremmin täällä todennäköisesti pyyhkii. Yleensä inspiraatio näiden tarinoiden raapusteluun syntyy nimittäin erinäköisistä vastoinkäymisistä, pahemman luokan hajoamisista ja astetta raskaamman sarjan ajatuksista, joita on toisinaan elintärkeää päästä riisumaan, käsittelemään ja pukemaan lopulta tummalla huumorilla kuorrutetuiksi sanoiksi uuden blogipäivityksen muotoon. 


Niin kuin tänä iltana.


Vitutus kun sattuu olemaan vähän niin kuin verottaja - sitä ei yksinkertaisesti pääse karkuun. Moni on yrittänyt, harva siinä onnistunut. Sen kanssa on vain opittava elämään. Keinoja tähän on monenlaisia: sen olemassaolon voi yrittää hyväksyä, sitä voi opetella käsittelemään, sitä voi yrittää välttää ja siltä voi yrittää jopa piiloutua, mutta aivan niin kuin veroilmoitus, joskus se on vain kohdattava silmästä silmään. 


Niin kuin tänä iltana. 


Akateeminen erämaavaellukseni on jatkunut totutun säälimättömänä henkisenä koettelemuksena, jossa ainoa eteenpäin puskeva voima on ollut jo valmiiksi hyvin huteralla pohjalla oleva usko tutkinnon tuomasta paremmasta huomisesta. Läsnäolopakkoa on toteltu kuin raamattua Vatikaanissa, tehtävien takarajoja noudatettu uskomattomalla nöyryydellä ja toisinaan on osallistuttu jopa hikisiin keskusteluihin vain muutaman pakollisen läsnäolopisteen tähden. Kampukselta kotiin päästyä on opiskelemista jatkettu ennennäkemättömällä tavalla jopa omassa huoneessa, jossa internet on jouduttu kytkemään pois päältä, sälekaihtimet vedetty kiinni ja kitara päädytty kätkemään syvälle pimeään vaatekaappiin, jotta kaikki mahdolliset häiriötekijät olisi saatu eliminoitua, ja täydellinen, käsittämättömän suurta ponnistelua vaativa keskittyminen varmistettua. 


Valitettavasti vastaavat uroteot eivät ole mikään tae akateemiselle menestykselle.


Opiskeluni ovat tulleet nyt aika lailla siihen pisteeseen, että motivaation löytäminen alkaa olla vaikeampaa kuin Mamban kuunteleminen selvin päin. Sanalla sanoen mahdotonta. Lukemattomat ovat ne illat, joina olen napannut kirjan käteeni vain lukeakseni kappaleen ensimmäisen lauseen kolmetoista kertaa peräkkäin. Opiskelun fyysinen suorittaminen - kirjan repusta kaivaminen, sen pöydälle asettaminen ja sen oikeasta kohdasta avaaminen - on edelleen teräksisessä iskussa, mutta henkinen puoli tuntuu ontuvan todella huolestuttavalla tavalla. Ottaen huomioon jäljellä olevat kuusi opintokuukauttani, pidän edellämainittua ilmiötä erittäin suurena kantona tässä akateemisessa kaskessa.


Käytetään esimerkkinä geologian kurssiani, jossa jo ennestään vaarallisen tylsään materiaaliin lisätään kaiken lisäksi hirmuinen lista tieteellistä sanastoa. Kun eräänä perjantaiaamuna päätät sääntöjä uhmaten jättää luennon väliin ja jäädä kotiin nukkumaan, otat hyvin harkitun riskin siitä, että joudut omalla ajallasi opettelmaan hyvin haastavaa materiaalia ja sanastoa vain saadaksesi välikokeessa kasaan läpäisyyn vaadittavan pistemäärän. Röyhkeästi lintsattu luento vaipuu hetkessä unholaan, mutta palaa väistämättä kummittelemaan välikoetta edeltävänä yönä, kun yrität valtava penis otsalohkosi koristeena kahlata läpi edellisen kolmen kuukauden aikana käydyn materiaalin kolmen jäljellä olevan tunnin aikana. Kun etenet opinnoissasi lintsaamasi tunnin kohdalle, löydät materiaalista professorin tekemän huomautuksen. 


I know it is now tempting to skip class Friday and Monday since you will not be tested on this new material until the end of the term....BUT I highly recommend that you show up and take good notes - you will be thankful later. Stable oxygen isotopes of benthic foraminifera and Cenozoic climate evolution are not easy to learn on your own! 


Vaikeaahan se oli. 

Aina toisinaan tätä akateemista vastavirtaan soutamista on pystytty kompensoimaan tennistä pelaamalla. Yliopistotennis on tarjonnut hienon mahdollisuuden kehittää itseään elämän sellaisella osa-alueella, joka sattuu aidosti kiinnostamaan ja tarjoamaan tavoittelemisen arvoisia haasteita. Tälläkin lukukaudella syksyn ehdottomia kohokohtia ovat olleet eri puolilla itärannikkoa pelatut yliopistoturnaukset, joihin on usein jouduttu lähtemään puolikuntoisena pitkien pelitaukojen jälkeen, mutta jotka ovat lopulta tarjonneet sellaisia haasteita ja fiiliksiä, joista ei koulun penkkiä kuluttaessa pysty edes unelmoimaan. Valitettavasti kuitenkin tämäkin akateemista turhautumista tasapainottava oljenkorsi on tämän syksyn, ja mahdollisesti koko vuoden, osalta taputeltu.


Mutta ei hätää.


Tilalle on onneksi löytynyt uusia harrastuksia kuten syvissä vesissä uiskentelemista, emotionaalisella nuoralla tasapainottelua, sekä akateemista varjonyrkkeilyä. Uuden harrastustoiminnan lisäksi kulunut viikko toi tullessaan tervetulleen mahdollisuuden vaihtaa hetkeksi maisemaa, ja tavata vaihteeksi oman peilikuvan lisäksi muitakin suomalaisia. Naapurikaupungissa Charlottesvillessä nimittäin järjestettiin ammattilaistennisturnaus, jossa mukana oli vanha pelikaverini, jota en ollut nähnyt pitkään aikaan. Luonnollisesti aloin heti selvitellä kyytejä ja eri keinoja päästä viikon aikana katsomaan turnausta, mutta kuten totuttua, Yhdysvalloissa paikasta A paikkaan B siirtyminen ilman omaa autoa on missio, joka pakottaa vääjäämättä alistumaan muiden armoille. 


Viikon aikana ei kyytejä yllättäen herunut, mutta yksi kaverini ilmoitti kuitenkin olevansa vapaa ja innokas lähtemään paikalle lauantaina. Sovimme näin ollen reissun launtaille, minkä jälkeen pystyin vain toivomaan, että naapurikaupungissa ammatikseen karvapalloa hakkaava kaverini pelaisi elämänsä turnauksen, ja etenisi lauantaina pelattavaan semifinaaliin. 


Ja mitä vielä. 


Harrihan paukutteli katsomoon kehäkettuja kierros kierroksen perään, ja eteni altavastaajana yhteen uransa kovimmista saavutuksista, lauantaiseen semifinaaliin. Kun tulin perjantaina kampukselta takaisin kämpille, tarkistin välittömästi aiemmin päivällä pelatun neljännesvälierän tuloksen, josta selvisi että launtaina turnauksessa nähtäisiin kuin nähtäisiinkin suomalaisväriä - sekä kentällä että katsomossa. Laitoin Harrille viestiä ja tiedustelin moneltako launtaina kannattaisi ilmestyä paikalle. Kahdelta, kuului vastaus, mutta jos mahdollista, voisin myös mennä paikalle aikaisemmin ja lämmitellä Hartsan ennen ottelua. Vaikka pelikäteni ranne onkin tällä hetkellä melko paskassa kunnossa, vastasin ehdotukseen tietysti myönteisesti. Eihän tuollaisesta kutsusta voi yksinkertaisesti kieltäytyä. Kuinka monta kertaa meikäläisen tasoinen tennispelaaja saakaan mahdollisuuden päästä samalle kentälle maailman eliittiin läpimurtoa tekevän pelaajan kanssa? Puhumattakaan mahdollisuudesta lämmitellä juniorivuosien arkkivihollinen ennen ammattilaisturnauksen semifinaalia.


Vastaus löytyy yhden käden sormista. 


Niinpä pistin heti viestiä kaverilleni, ja kysyin voisimmeko lähteä hieman sovittua aiemmin. Vastaus veti maton jalkojeni alta.


Sorry dude, I don't think I wanna go tomorrow after all. I just wanna chill.


Tämä saattaa kuulostaa suomalaiseen korvaan tylylta, mutta amerikkalaiseen kulttuuriin sopeutuneelle opiskelijalle mikään ei tule enää yllätyksenä. Yltiöpäinen halu miellyttää keskustelun toista osapuolta, tyhjät lupaukset ja kiva, mutta sisällöltään täydellisen ontto small-talk-kulttuuri ovat miinoja, joihin suomalainen korpisoturi ajoittain aivan liian sinisilmäisesti astelee. Täällä lupaukset on todellakin tehty rikottaviksi. Toisen ihmisen sanaan ei tällä puolella Tellusta vain yksinkertaisesti voi luottaa samalla tavalla kuin kotoisessa Suomessa, jossa kroonisesta mykkyydestä kärsivä epäsosiaalinen kansa puhuu tunnetusti vähän, mutta jos jotain luvataan, siitä pidetään lähes poikkeuksetta kiinni. 


Vaikka hampaat irvessä. 


Yritin kuumottaa kaveriani muuttamaan mieltään vain saadakseni selville, että hänen päätöksensä ei kuulemma tulisi tästä enää muuttumaan. Niinpä niin. Tämän jälkeen yritin sitten soitella kaikille tutuille ja puolitutuille mahdollisen kyydin toivossa. Kun puhelinlangat olivat laulaneet tarpeeksi kauan ilman haluttua lopputulosta, aloin etsiä mahdollisia bussiyhteyksiä naapurikaupunkiin. 


Arvatkaapa kahdesti löytyikö.


Kiskot kyllä löytyivät, mutta Harrisonburgista ei asemaa. Miten voikaan olla mahdollista, että yli kahdenkymmenentuhannen opiskelijan yliopistokaupungista ei ole mitään julkisia yhteyksiä lähikaupunkeihin? Ainoa bussiyhteys koko viikonloppuna oli perjantainen sukkula Washingtoniin. Siinä kaikki. Launtaina tästä perslävestä ei kalkkunarekkoja lukuunottamatta lähtenyt yhtään ainoaa Nissiselle apua tarjoavaa kulkuneuvoa mihinkään ilmansuuntaan. Eihän siinä sitten auttanut muu kuin ilmoittaa Charlottesvilleen, että kalkkunalaakson viimeinen suomalainen on yksinkertaisesti jumissa tässä Jumalan hylkäämässä perslävessä. 


Yritäpä repiä siitä sitten huumoria. 


Vaikeaa on.