Viimeinen luku - jossa yksi kappale päättyy ja toinen alkaa

Vapaus. 

Haistan sen ilmassa, jota hengitän. 

Alla kovia kokenut, mutta uskollisesti parin vuosikymmenen ajan omistajaansa palvellut Renault Clio, tien varressa kauniisti virtaava Seine ja horisontissa täydellisessä auringonpaisteessa kylpevä idyllinen Normandia. 

Rullaan auki auton ainoan toimivan ikkunan ja tunnen auringon säteiden lämpimän kosketuksen avoimella ikkunalla lepäävällä käsivarrellani. Vedän keuhkoihin litran raikasta normandialaista maalaisilmaa, jonka vuosien varrella tutuksi tulleeseen tuoksuun yhdistän aina vapauden ja ajattomuuden tunteen kauniin harmonian. 

Ohitan pienen ranskalaisen maalaiskylän, hidastan vauhtia ja ihastelen ympärilläni avautuvaa maisemaa. Ilman autoja, elektroniikkaa ja liikennemerkkejä voisin kuvitella eksyneeni 1700-luvulle. Kontrasti valtameren taakse jääneille kalkkunafarmeille on valtava - amerikkalainen oravanpyörä on vaihtunut ranskalaiseen juustokellariin, jossa vapaina kirmailevat hiiret napostelevat kellarissa kypsyviä juustoja, naukkailevat tynnyreissä vanhenevia viinejä ja nauttivat voimakkaan kulttuurihistorian kanssa flirttailevasta modernista elämäntyylistä. 

Toisin kuin amerikkalaisessa drive-thru-pikakelausyhteiskunnassa, elän tällä hetkellä ympäristössä, jossa aika hidastuu ja toisinaan jopa pysähtyy.

Vaikka Clion vuosien varrella naarmuuntunut keula osoittaa kohti horisontissa häämöttävä golfklubia, en ole elämää suuremmalla mittakaavalla tarkastellessa matkalla minnekkään. 

Olen tullut nyt yhden tien päätökseen. 

Pitkän ja kivisen sellaisen.

Akateemisen Via Dolorosan.

Clion nokka osoittaa kohti glofklubia, koska golf on käsitykseni mukaan korkeasti koulutettujen ihmisten ajanvietettä. 

Pidän itseäni sellaisena. 

Korkeasti koulutettuna siis.

Neljä amerikkalaisessa yliopistossa vietettämääni vuotta ovat tehneet minusta yhteiskunnan vääntyneillä ja lahonneilla mittapuilla mitattuna korkeasti koulutetun yksilön.

Ymmärrän Walt Whitmanin runojen symboliikan. 

Hallitsen transistoreiden ja vastusten toimintaperiaatteet. 

Osaan ilmoittaa veden kiehumispisteen kolmella eri skaalalla. 

Hahmotan tähtien elinkaaren.

Muistan kysynnän ja tarjonnan lait.

Tiedän, kuka murhasi Abraham Lincolnin.

Toukokuun viidentenä päivänä selkään ripustettu akateeminen taikaviitta symboloi korkeakoulututkinnon arvokasta päätökseen saattamista. Se on tunnustus neljän vuoden aikana luetuista kappaleista, luentosaleissa vietetyistä hitaista tunneista, kirjastossa väsätyistä tutkielmista, yön pimeinä tunteina suoritetuista ryhmätyöprojekteista, oikein ympyröidyistä vastauksista ja omien arvojen systemaattisesta ja säälimättömästä huorauksesta.

Ennen kaikkea se on kuitenkin taikaviitta, joka selässä lennetään kohti elämän uusia seikkailuja.

Yksi luku elämässä on nyt päättynyt.
Seuraava puolestaan alkanut.
Sivu on puhdas ja muste märkää.

Otan kynän käteen ja alan kirjoittamaan.