Laulu, joka kauniilla ja tunteikkaalla soinnillaan vapautti itse kunkin viettämään lapsuuden huolettomia kesiä, kaikuu tänä iltana opiskelijaboksin alastomista seinistä. Samaan aikaan lattialla, monistepinojen, suttupaperien ja muistiinpanovälineiden keskellä, makaa nuori opiskelija raajat levällään. Silmissään orpo katse, nuori tuijottaa katossa hypnoottisesti pyörivää kattotuuletinta ja hengittää syvään.
Takaraivossa takova ajatus opiskelun jatkamisesta iskee moukarimaisella yläkoukulla tajuntaan, mutta kuten totuttua, peli on koordinoidussa ja vapauttavassa X-asennossa pötkötellessä menetetty. Järki sanoo yhtä, sydän toista, eikä kroppa tottele kumpaakaan. Ainoa asia, mikä sykkii jossain syvällä mielen syövereissä, on kokolattiamaton pehmeyden ja suvivirren nostalgisten muistojen siittämä hetkellinen euforia, jonka toivoisi kestävän ikuisesti.
Uit määrittelemättömän ajanjakson verran muistojen valtameressä. Jostain pinnan alta, syvältä muistin syvyyksistä, pinnalle pulpahtelee vuorotellen mitä nostalgisempia ja sykähdyttävämpiä muistoja. Muistat kevätjuhlassa kyynel silmäkulmassa veisatut suvivirret, niiden jälkeiset ikuisuudelta tuntuneet todistustenjakotilaisuudet, arvosanojen sisällä nostattamat tunnemyrskyt, sekä ennen kaikkea sen pitelemättömän onnellisuuden ja vapauden tunteen, minkä kotimatkalla todistus kainalossasi pyöräillessä tunsit.
Muistat selittämättömästi vuosi vuodelta lyhyemmäksi muuttuneet kesälomat, uusien, äidin pettämättömällä tyylitajulla valittujen, kouluvaatteiden sovituskopissa kokeilemisen, Tiimarista pitkien ja harkittujen valintaprosessien jälkeen ostettujen kynien, kumien, harppien ja viivainten teollisen tuoksun, sekä vuoden ensimmäisen koulupäivän jännityksen.
Muistat välituntien hientuoksuiset ja elämää suuremmat jalkapallo-ottelut, koulun uraisella ja lumentäyttämällä kentällä tennispallolla ratkaistut jääkiekkoherruudet, kevätauringon lämmittäessä kuraisella hiekkakentällä kolmospesältä kotiin kiiruhtamisen, sekä äänivallien loputtomilta tuntuneissa metsissä suunnistusrastien perässä juoksemisen.
Muistat pulpetin takana koetut onnistumiset, väärän vastauksen aiheuttaman hetkellisen häpeän, kuvaamataidon tunneilla tuntemasi riittämättömyyden tunteen, ruokajonon pituusjärjestyksen synnyttämän Napoleon-kompleksin, sekä joulujuhlissa yleisön edessä hennolla pojan äänellä veisaamasi laulusuoritukset, jotka loppuivat dramaattisesti kassien laskeutumiseen ja äänenmurroksen aiheuttamiin komplikaatioihin.
Muistat lapsuuden kesät, huolettomat päivät, jotka tuntuivat kestävän ikuisesti.
Muistat maailman, jossa kaikki oli mahdollista.
Muistat, miltä tuntui juosta koko voimien edestä äidin odottavaan syliin.
Muistat, miltä jäätelö maistui.
Sitten se iskee.
Kylmä ja armoton totuus.
Paluu arkeen.
Suvivirren viimeisen soinnun lentäessä kaiuttimesta eetteriin, herää mielessä kysymys toisensa perään:
Hengität syvään, nouset vapiseville jaloillesi ja tuijotat ikuisuudelta tuntuvan hetken tietokoneen näytöltä silmille hyökkäävää luentomateriaalia. Akateemista nälkävuotta on jäljellä enää kaksi loppukoetta. Tiistaina taidot punnitaan tilastotiedekurssin loppukokeessa, torstaina neljävuotinen korkeakoulututkinto puolestaan sinetöidään arvoisellaan antikliimaksilla - tiedekurssin viimeisen osion, astronomian, loppukokeella.
Istut tuolille, suljet silmäsi ja kysyt itseltäsi kysymyksen, jonka tiedät olevan tähän aikaan vuodesta lähes kaikkien huulilla.
Joko joutuisi armas aika?
Takaraivossa takova ajatus opiskelun jatkamisesta iskee moukarimaisella yläkoukulla tajuntaan, mutta kuten totuttua, peli on koordinoidussa ja vapauttavassa X-asennossa pötkötellessä menetetty. Järki sanoo yhtä, sydän toista, eikä kroppa tottele kumpaakaan. Ainoa asia, mikä sykkii jossain syvällä mielen syövereissä, on kokolattiamaton pehmeyden ja suvivirren nostalgisten muistojen siittämä hetkellinen euforia, jonka toivoisi kestävän ikuisesti.
Uit määrittelemättömän ajanjakson verran muistojen valtameressä. Jostain pinnan alta, syvältä muistin syvyyksistä, pinnalle pulpahtelee vuorotellen mitä nostalgisempia ja sykähdyttävämpiä muistoja. Muistat kevätjuhlassa kyynel silmäkulmassa veisatut suvivirret, niiden jälkeiset ikuisuudelta tuntuneet todistustenjakotilaisuudet, arvosanojen sisällä nostattamat tunnemyrskyt, sekä ennen kaikkea sen pitelemättömän onnellisuuden ja vapauden tunteen, minkä kotimatkalla todistus kainalossasi pyöräillessä tunsit.
Muistat selittämättömästi vuosi vuodelta lyhyemmäksi muuttuneet kesälomat, uusien, äidin pettämättömällä tyylitajulla valittujen, kouluvaatteiden sovituskopissa kokeilemisen, Tiimarista pitkien ja harkittujen valintaprosessien jälkeen ostettujen kynien, kumien, harppien ja viivainten teollisen tuoksun, sekä vuoden ensimmäisen koulupäivän jännityksen.
Muistat välituntien hientuoksuiset ja elämää suuremmat jalkapallo-ottelut, koulun uraisella ja lumentäyttämällä kentällä tennispallolla ratkaistut jääkiekkoherruudet, kevätauringon lämmittäessä kuraisella hiekkakentällä kolmospesältä kotiin kiiruhtamisen, sekä äänivallien loputtomilta tuntuneissa metsissä suunnistusrastien perässä juoksemisen.
Muistat pulpetin takana koetut onnistumiset, väärän vastauksen aiheuttaman hetkellisen häpeän, kuvaamataidon tunneilla tuntemasi riittämättömyyden tunteen, ruokajonon pituusjärjestyksen synnyttämän Napoleon-kompleksin, sekä joulujuhlissa yleisön edessä hennolla pojan äänellä veisaamasi laulusuoritukset, jotka loppuivat dramaattisesti kassien laskeutumiseen ja äänenmurroksen aiheuttamiin komplikaatioihin.
Muistat lapsuuden kesät, huolettomat päivät, jotka tuntuivat kestävän ikuisesti.
Muistat maailman, jossa kaikki oli mahdollista.
Muistat, miltä tuntui juosta koko voimien edestä äidin odottavaan syliin.
Muistat, miltä jäätelö maistui.
Sitten se iskee.
Kylmä ja armoton totuus.
Paluu arkeen.
Suvivirren viimeisen soinnun lentäessä kaiuttimesta eetteriin, herää mielessä kysymys toisensa perään:
Missä vaiheessa koulunkäynti muuttui viattomasta, leikinomaisesta, ja ennen kaikkea itsestäänselvästä päivärutiinista kokolattiamatolla raajat levällään makoiluun?
Missä vaiheessa uuden oppiminen, itsensä haastaminen ja rajojensa kokeileminen muuttui luentosaleissa täydellisessä tietämättömyyden tilassa nukuttuihin luentoihin, akateemisiin vakioveikkauskuponkeihin ympyröityihin vastauksiin, otsalohkoa koristaviin siittimiin, sekä illan pimetessä internetin ihmeelliseen maailmaan vuodatettuihin blogikirjoituksiin?
Hengität syvään, nouset vapiseville jaloillesi ja tuijotat ikuisuudelta tuntuvan hetken tietokoneen näytöltä silmille hyökkäävää luentomateriaalia. Akateemista nälkävuotta on jäljellä enää kaksi loppukoetta. Tiistaina taidot punnitaan tilastotiedekurssin loppukokeessa, torstaina neljävuotinen korkeakoulututkinto puolestaan sinetöidään arvoisellaan antikliimaksilla - tiedekurssin viimeisen osion, astronomian, loppukokeella.
Istut tuolille, suljet silmäsi ja kysyt itseltäsi kysymyksen, jonka tiedät olevan tähän aikaan vuodesta lähes kaikkien huulilla.
Joko joutuisi armas aika?
No nyt on aika. Teit sen. Onnea!
ReplyDelete