Seitsemäs luku - esittelyssä amerikkalaisen yliopistoelämän kymmenen käskyä

Melkein jokaisella yliopistokurssilla tällä puolella rapakkoa joutuu jossain välissä tekemään ryhmätöitä. Itse yritän välttää näitä, niin kuin kieltämättä kaikkia muitakin kouluprojekteja, kuin ruttoa, mutta toisinaan miehen on vain alistuttava kohtaloonsa. 


Ryhmätyöskentely on nimittäin meikäläisen akateemista kryptoniittia. 


Ensinnäkin pelkkä kouluhommien tekeminen hajottaa yleensä ihan tajuttomasti. Kun lisätään siihen vielä 3-5 amerikkalaista joka-alan asiantuntijaa, niin jo ennestään kovia kokenut henkinen VCR-koneisto alkaa kaikessa hiljaisuudessaan painaa sitä käytössä haalistunutta eject-nappulaa. 


Hallitseva mentaliteetti ryhmätyöskentelyssä kun tuntuu olevan se kovin periamerikkalainen "kova työ palkitaan"-asenne, jolla nuoret kapitalistit piiskaavat itseään kohti sitä paljon puhuttua, mutta vähemmän kehuttua amerikkalaista unelmaa. Järjen käyttö ja logiikka heitetään täysin surutta nurkkaan, minkä jälkeen paiskitaan aivan perkeleesti hommia. 


Vaikka mitään järkevää tekemistä ei olisikaan.


Jokainen Jenkeistä koulutusta hakenut tietää varmasti kokousten tärkeyden. Oli tehtävä miten vaatimaton tahansa, niin aina löytyy hyvä syy koota ryhmä kasaan:


Hey, can we get together tonight and work on the project?
Are you guys free for a meeting tonight? 
Hey Swedish guy, do you wanna meet tonight?


Fuck no, but do I have an option?


Lukemattomat ovat ne illat, joiden aikana olen istunut kokouksissa, joissa ei lopulta ole tehty yhtään mitään järkevää, tai ylipäätään mitään, mikä vaatisi kaikkien jäsenten läsnäoloa. Tärkeintä on että kokouksia järjestetään, koska niillä voidaan sitten leijua ja rakentaa sitä "hardworking businessman" - imagoa kanssaopiskelijoiden ja professorien keskuudessa. Sitä tilaisuutta päästää ne omaa imagoa siihen "oikeaan suuntaan" muokkaavat sanat odotetaan kuin kuuta nousevaa:


I'd like to, but I have a group meeting tonight.
Sorry I can't, I have a meeting later. 
I'm working with my group tonight.


Abracadabra - yhdellä lauseella olet onnistunut antamaan itsestäsi sen kuvan, jonka avulla toivot ratsastavasi konttorirotaksi johonkin merkityksettömään, maailmaa raiteiltaan syöksevään, suuryhtiöön. 


Sitten on se huoneen nurkassa yksin omien mielipiteidensä kanssa taisteleva suomalainen, joka kerta toisensa jälkeen päästää ilmoille sen rehellisen supisuomalaisen mielipiteensä:


Voi perkele.


Itse kokouksissa istuminen on jotain todella tragikoomista. Jos kaikki ryhmän jäsenet eivät ole paikalla, ei pyöriä voida laittaa pyörimään. Siinä sitten istuskellaan pöydän ääressä, kaivetaan nenää ja tiedustellaan hallitsevien small talk-etikettien mukaan kenen Fantasy Football-joukkueella menee lujaa, ja mikä sattuukaan olemaan yleinen mielipide Lady GaGan uusimmasta sinkusta. Kun suomalainen ryhmän jäsen ehdottaa työtaakan jakamista ja omalla ajalla materiaalin parissa työskentelemistä, ammutaan ehdotus alas nopeammin kuin sorsa metsästyskauden avauspäivänä. 


Kun myöhässä oleva jäsen lopulta ilmoittaa, ettei hän autohuolien takia pääse millään paikalle, päätetään kokous siirtää enemmistöäänten turvin toiselle illalle. Muiden jo pakkailessa reppujaan, oppositioon jäänyt suomalainen vastustelee korkeimman oikeuden päätöstä ja vaatii edelleen jakamaan vastuuta, jotta projektissa päästäisiin tällä vuosisadalla eteenpäin. Tämän seurauksena outo eurooppalainen haukutaan ensin hänen selkänsä takana, raportoidaan täydessä yhteisymmärryksessä asennevaikeuksiensa vuoksi professorille, ja poltetaan lopuksi lukukauden lopulla suoritettavissa ryhmäarvioissa kuin noita roviolla. 


Seuraavan luennon jälkeen laukkuaan pakkaava suomalainen kutsutaan hänen suureksi yllätyksekseen professorin toimistoon, jossa hänelle kerrotaan pikkulinnuista, jotka ovat viserrelleet asennevaikeuksista ja haluttomuudesta osallistua ryhmän järjestämiin kokouksiin. Yrität siinä sitten puolustautua ja selittää perustellusti oman kantasi, mutta Professorin auktoriteettia uhmaavat mielipiteesi opiskelumetodeista ja niiden epäloogisuudesta eivät auta asemaasi tässä omaa ajattelua vahvasti ylenkatsovassa kulttuurissa.


Täällä professorit ovat yliopistomaailmankaikkeuden ylijumalia, jotka jakavat armotonta oikeuttaan opinto-ohjelmien muodossa. Näistä joutavista paperikasoista syntyy sitten akateemisen maailman raamattuja, joista raskaita syntisäkkejään kantavat opiskelijat hakevat suuntaa ja oikeutta elämälleen. 


Kokeneena amerikkalaisen koulutuksen kyseenalaistajana tahtoisinkin nyt käyttää tämän mahdollisuuden ja varoittaa tulevaisuudessa tähän maahan mahdollisesti eksyviä opiskelijoita. 

Amerikkalaisen yliopiston kymmenen käskyä

1. Minä olen Professori, sinun Auktoriteettisi. Sinulla ei saa olla omia ajatuksia. 
2. Kutsu minua Professoriksi tai Tohtoriksi.
3. Sinulla ei ole lepopäiviä.
4. Kunnioita isääsi ja äitiäsi niin, että saat heiltä rahat tähtitieteellisiin lukukausimaksuihin, autoon, asuntoon ja huolettomaan elämään.
5. Älä tapa, paitsi Irakissa, Afganistanissa, Libyassa...
6. Petä, mutta älä jää kiinni.
7. Lunttaa, mutta älä jää kiinni.
8. Puhu paskaa kaverisi selän takana.
9. Tavoittele helvetin suurta omaisuutta.
10. Himoitse kaverisi puolisoa, omaisuutta ja ylipäätään kaikkea, mikä hänelle kuuluu.

Jos kymmenen edellämainittua ohjenuoraa ovat ristiriidassa moraalikäsityksiesi ja elämänkatsomuksesi kanssa, suosittelen lämpimästi pysymään Atlantin sillä puolella.