On koittanut taas se aika vuodesta, kun kirjastot täyttyvät tiiliskiviä muistuttavia kurssikirjojaan kantavista opiskelijoista, kahvin ja muiden kofeiinipitoisten juomien myynti kampuksella kasvaa räjähdysmäisesti, katukaupassa myytävien keskittymislääkkeiden hinta nousee pilviin, sosiaalinen media tulvii päivityksistä, joissa valitetaan vuorokauden täysin riittämättömästä tuntimäärästä, ja oravanpyörät viritetään rullaamaan täysin ennennäkemätöntä vauhtia. Kampuksella stressataan nimittäin syksyn ensimmäisten välikokeiden aaltoa. Ja mitä tekee laakson ainoa suomalainen?
Juo laatuhunajalla maustettua teetä, kuuntelee hyvää musiikkia ja kirjoittaa ajatuksiaan internetin ihmeelliseen maailmaan.
Vielä muutama vuosi sitten olisin varsin suurella todennäköisyydellä tälläkin hetkellä istumassa yhdessä täyteenahdetun kirjaston tunkkaisista nurkista, siemailemassa illan viidettä teolliselta maistuvaa kahvikuppia ja opettelemassa ulkoa toinen toistaan turhempia faktoja, jotka tulisin kuitenkin sataprosenttisella varmuudella unohtamaan heti luentosalista ulos astuttuani.
Tänä iltana minua ei saisi kirjastoon kirveelläkään.
Ensimmäiset kaksi vuotta tässä kovavauhtisessa oravanpyörässä opettivat paljon. Eivät juuri akateemisesti, mutta todella paljon siinä ohessa, elämän koulussa. Heti ensimmäisestä päivästä lähtien on opiskelu tässä amerikkalaisessa laatuinstituutiossa maistunut enemmän ja vähemmän paskalta. Tunneilla käytiin, koska sinne oli yksinkertaisesti pakko mennä. Tehtävät tehtiin, koska ne oli pakko tehdä. Kokeisiin luettiin, koska niihin oli pakko lukea. Faktat opeteltiin, koska ne opetettiin ainoana universaalina totuutena. Jos joku opitussa materiaalissa särähti korvan, ammuttiin rallikuskienglannilla mongerrettu kritiikki alas itsevaltiaan Professorin toimesta kuin savikiekko neuvostoarmeijan ampumaradalla. Missään välissä ei ollut aikaa pysähtyä ja kysyä itseltään, että onko tässä mitään järkeä? Jos uskalsi pysähtyä, jatkoi rulla vauhdikasta pyörimistään ja takaisin oli entistä vaikeampi kiivetä.
Loppukokeita odoteltiin kuin maailmanloppua, kauhun ja pelon kauniissa harmoniassa. Valvottiin yöttömiä öitä, kahlattiin läpi koko kurssin kattavaa materiaalia, tehtiin lupauksia paremmasta tulevaisuudesta ja kirottiin koulusysteemiä Danten alimpaan helvettiin. Kun sitten lopulta akateemisen karkausvuoden viimeisetkin kokeet oli kenottu, vedettiin luokan edessä josemourinhomaiset liukutuuletukset, hengitettiin kevyemmin kuin miesmuistiin, pakattiin kassit ja istuttiin kymmenen kilometrin korkeudessa virginialaisen kevätauringon kevyesti ruskettama nenä kohti kotoista napapiiriä osoittaen.
Aika saa siivet, kun elämästä todella nauttii.
Kesälomalta palattiinkin yleensä aivan liian aikaisin. Ennen kuin huomattiinkaan, sitä istuttiin taas bisneskoulun synkässä kellarikerroksessa rullaamassa kesälaitumilla pölyä kerännyttä oravanpyörää. Uhoa täynnä tehdyt lupaukset paremmasta huomisesta nieltiin ja alistuttiin taas nöyrästi säälimättömän koulusysteemin orjiksi. Väriteltiin täysin älyttömiä monivalintakokeita, opittiin amerikkalaista ryhmätyökulttuuria ja taisteltiin aikaa vastaan vain pitääksemme keskiarvomme bisneskoulun vaatimalla tasolla. Pinnan alla kuohunnutta omaa ajattelua vaimennettiin, sillä keskittymisen herpaantuminen tiesi lähes väistämättä kohtalokkaita seurauksia. Myöhässä palautettuja raportteja, huolimattomasti niitattuja paperikasoja, unohdettuja tehtäviä, professorin punakynää raportin neitseenvalkoisella etusivulla.
Käsitys koko touhun älyttömyydestä kulki mukana koko ajan, mutta sitä käsiteltiin vain omissa, karskien kirosanojen täyttämissä, ajatuksissa, tai kuiskittiin varovaisesti vain lähimpien kavereiden keskuudessa. Ajan myötä supittelu muuttui kuitenkin radikaalimpaan suuntaan. Huudeltiin vittua koulun käytävillä, pyyhittiin persettä rahoituksen monisteilla, avauduttiin sosiaalisen median tilapäivityksissä, avattiin blogisivustoja ja fantasioitiin niinkin hurjista tempuista kuin matkustelusta, kylmäverisestä tankkaamisesta ja jopa uhkarohkeasta koulun lopettamisesta.
Ajat muuttuvan, niin myös ihmiset.
Kuin taikaiskusta systeemin orja oli muuttunut akateemiseksi anarkistiksi, jolle projektien takarajat, kurssien säännöt ja professorien kehotukset eivät olleet mitään muuta kuin veteen kustuja viivoja. Kun bisneskoulussa vedettiin moraalit alas viemäriin, aivopestiin uskomaan amerikkalaiseen unelmaan, jossa tehdään neljäkymmentä vuotta töitä laput silmillä vain siinä toivossa, että eletään niin vanhaksi, että voidaan vihdoin nauttia muhkeasta pankkitilistä, etsittiin uusi pääaine, joka lähestyi elämää todella paljon miellyttävämmästä näkökulmasta.
Keksittiin uusia keinoja, joilla läpäistä kursseja. Ei menty ainoastaan siitä mistä aita oli matalin, vaan etsittiin portti ja astuttiin suoraan sisään. Haudattiin kouluhuolet ja alettiin katsoa amerikkalaista yliopistoelämää täysin uusin silmin. Elettiin toisin sanoen täysin uutta elämää. Alettiin käyttämään omia aivoja, muodostamaan omia mielipiteitä ja kyseenalaistamaan kaikkea luokkahuoneissa kuultua.
Nykyään olen kampuksella seinähullun suomalaisen maineessa.
Jos joku löytää minut tekemästä kouluhommia, pyyhkii hän todennäköisesti silmiään ja vannoo näkevänsä näkyjä. Se on totta. Kun teen kouluhommia, yllätän usein itsenikin. Olen tehnyt yliopisto-opiskelusta eräänlaisen taiteenlajin, jota lähestyn minimalistisen koulukunnan oppien mukaisesti, eli pyrin keskittymään kaikkein olellisimpaan ja karsimaan kaiken turhan pois. Toisin sanoen teen juuri sen mitä vaaditaan, enkä yhtään enempää. Jos kurssisuunnitelma sallii viisi poissaoloa, nukun viitenä aamuna makeasti. Jos tentin läpäisy vaatii 60% mahdollisista pisteistä, opiskelen niin, että saan kokeesta vähintään 61. Jos takaraja projektille on lokakuun kolmastoista, palautan sen luennon päätyttyä samaisena päivänä.
Uuden lähestymistavan seurauksena on elämänlaatuni noussut täysin uudelle tasolle. Minimalistinen akateeminen ajankäyttö mahdollistaa laatuajan maksimoinnin, mikä luonnollisesti nostaa fiilistä entisestään. Akateemiselta ketutukselta ei tässä ympäristössä voi välttyä täydellisesti, mutta nykyinen "no worries"-elämäntyylini minimoi sen seuraukset ja rakentaa näin suojamuuria henkistä hyvinvointiani suojellakseen.
Koulunkäynti on aina ollut, on ja tulee suurella todennäköisyydellä aina olemaan meikäpojan kryptoniittia. Mutta eihän sitä ole enää paljon jäljellä, saattaisi joku aiheellisesti huomauttaa. Ei niin, mutta kun Harrisonburgissa lähellekin sattuu olemaan hyvin pitkä matka.
Kun kuva maineensa veroisesti kertoo enemmän kuin tuhat sanaa (allekirjoittaneen tapauksessa sanamäärä on varmasti huomattavasti suurempi), voisi koko blogikirjoituksen syvimmän ajatuksen oikeastaan tiivistää allaolevan kaavion avulla.
No comments:
Post a Comment