Katselen ulos huoneeni ikkunasta. Vuodenaikaan nähden harvinaisen lämmin ilta-aurinko laskee kauas horisontissa häämöttävien Appalakkien taakse. Läheisiltä farmeilta kaikuvat illan viimeiset kalkkunavirret. Yhä matalammalle laskeutuvat valonsäteet taittuvat lasin läpi silmiini. Suljen ne, ja palautan katseeni takaisin katossa pyörivään täysin tarpeettomaan, mutta jokaisesta amerikkalaisesta kotitaloudesta silti löytyvään kattotuulettimeen. Makaan huoneeni pehmeällä kokolattiamatolla kädet ja jalat levällään. Nöyrä ja alistunut asento on osa harvinaista mentaalista kulkutautia, jonka tunnetaan esiintyvän vain Yhdysvaltojen itärannikolla opiskelevien suomalaisten tennispelaajien parissa. Paremmin kyseinen epidemia tunnetaan Maarasen-X-asento-syndroomana - tautina, joka ei tapa, mutta vituttaa sitäkin enemmän.
Ja minä olen saanut tartunnan.
Maarasen-X-asento-syndrooma on petollinen henkinen kulkutauti, jota Yhdysvaltojen itärannikolle muuttanut suomalainen saattaa tietämättään kantaa useitakin vuosia. Taudin piileviin oireisiin kuuluvat muun muassa massiivinen yliopisto-opiskeluun hajoaminen, ruokavalion muuttaminen, oman blogisivuston avaaminen ja amerikkalaiskulttuurin jatkuva kritisointi, mutta hieman harvinaislaatuisemmatkaan oireet kuten selittämätön vapauden kaiho, matkustelemisesta unelmoiminen ja laukkujen lopullisesta pakkaamisesta haaveilu eivät ole taudin kantajille täysin vieraita käsitteitä.
Tietämättään Maarasen-X-asento-syndroomaa sairastavalle suomalaisopiskelijalle tauti on alkuvaiheessa varsin vaaraton. Tietyt oireet, kuten koulutehtäviin hajoilu ja ajan kanssa kilpaa lukukauden loppua kohti otsalohkoon kasvava penis ovat toki kaikin puolin harmillisia ilmiöitä, mutta eivät mitään ylitsepääsemättömiä esteitä pohjoisen periferian armottomissa talvissa karaistuneille suomalaisopiskelijoille. Todelliset ongelmat alkavat kuitenkin heti, kun tauti puhkeaa säälimättömään kukkaansa.
Eikä sitä ajankohtaa voisi ennustaa Nostradamuskaan.
Taudin ensimmäinen tunnettu puhkeaminen tapahtui aika tarkalleen vuosi sitten tässä syrjäisessä virginialaisessa siipikarjatuotantoon erikoistuneessa pikkukaupungissa, Harrisonburgissa. Kun allekirjoittanut asteli eräänä pimeänä syysiltana kotiovelleen, odotti lukitsemattoman oven takana jotain, mihin en ollut pahimmissa peloissanikaan osannut varautua. Heti oven avattuani ymmärsin, että kaikki ei ollut kohdallaan. Täysin pimeää olohuonetta valaisivat pöydällä hehkuvat kynttilät. Samaisena syksynä huoneeseen asentamamme kaiuttimet täyttivät huoneen kovaäänisellä gregoriaanisella kirkkomusiikilla. Astelin lähemmäksi ja näin taistelutoverini liikkumattoman hahmon makaavan kädet ja jalat levitettynä olohuoneen pehmeällä kokolattiamatolla. Täydellisen symmetrisessä X-asennossa. Jostain lattialta kaikuivat henkisesti loppuun palaneen nuoren miehen heikot sanat:
"Miulle tais nyt riittää."
Ja näin, täysin yllättäen, ilman ainoatakaan varoitusta, oli tämä vaarallinen tauti löytänyt ensimmäisen urhinsa. Vaikka oireet olivat silminnähden pahentuneet vuosien saatossa, tuli taudin lopullinen puhkeaminen kaikille yllätyksenä.
Tänään, melko tarkasti vuosi edellämainitun tapahtumasarjan jälkeen, olikin sitten minun vuoroni kokea tuo samainen yllätys.
Tässä lattialla makoillessa olo on melko tyhjä. Fyysinen kunto on kerrassaan loistava, mutta alkuillasta iskenyt pakonomainen tarve asettua lattialle makaamaan oli yksinkertaisesti liian voimakas vastustettavaksi. Raajojen asetuttua koordinoituun X-asentoon, oli alistuminen ainoa jäljelle jäänyt vaihtoehto. Mielessä pyörivät viikon aikana kasettia koetelleet tapahtumaketjut, joita sattui kuluneella viikolla poikkeuksellisen monta.
Aloitetaan hiipparista.
Reilu viikko sitten istuskelin pahaa-aavistamattomasti huoneessani soittelemassa kitaraa. Kesken yhden virtuoosimaisista improvisaatiosooloistani, kuulin etuoven avautuvan ja jonkun syöksyvän yläkertaan. Oveni avautui ja kämppikseni teki minulle seuraavan ilmoituksen:
Dude, my friend is gonna stay with us for a few days. Just don't ask him any questions, okay.
Ennen kuin ehdin vastata, oli oveni jo sulkeutunut ja kämppikseni syöksynyt takaisin alakertaan. Jäin tuolilleni istumaan todella hämmentyneenä. Kukahan siellä alakerrassa oikein on? Ja ennen kaikkea miksi häneltä ei saa kysyä kysymyksiä. Toisen kämppikseni huone on jo kuukauden ajan ollut tyhjillään, koska reilu kuukausi sitten hän joutui perusvirginialaiseen baaritappeluun, jossa hän mursi kätensä niin pahasti, että sormien liikuttelu ei onnistu vieläkään. Tästä syystä hän joutui jättämään tämän lukukauden kesken ja muuttamaan takaisin kotiseudulleen kuntouttaakseen kättään.
Kävelin alakertaan ja näin sohvalla istuvan todella hiipparin näköisen kaverin. Tervehdin ystävällisesti ja sain vastaukseksi vain kylmän ja heikon kädenpuristuksen. Katsoin kämppistäni, joka nosti huoneen toisella puolella sormen huuliensa eteen. "Just don't ask him any questions, okay."
Okay.
Seuraavat päivät eivät tuoneet tullessaan paljon lisätietoa hiipparista. Kun lähdin aamulla ennen kalkkunanlaulua kampukselle, istui kaveri sohvalla katsomassa vapaapainia ja syömässä muroja. Kun tulin illalla kotiin, istui kaveri samalla sohvalla syömässä samoja helvetin muroja. Jos kävelin olohuoneen läpi jääkaapille, seurasi hiippari aina perässäni keittiöön. Yritin heittää jotain jäistä small-talkia, mutta runsassanaisempia keskusteluja olisin voinut käydä vaikka takanani seisovan jääkaapin kanssa. Kun kämppikseni vihdoin saapui kämpille, ei hiippari jättänyt meitä hetkeksikään kahden, jotta olisin voinut tiedustella, että mitäköhän helvettiä täällä oikein tapahtuu.
Viikko jatkoi vanhenemistaan samoissa tunnelmissa. Kun hiippari ei viiden päivän aikana ollut poistunut kämpiltä kertaakaan, vei kämppikseni hänet suureksi yllätyksekseni yliopiston kirjastolle käyttämään julkista tietokonetta. Kämppikseni palattua kotiin, otin häntä niskasta kiinni ja vaadin selitystä sille, miksi olohuoneeseemme on muuttanut hiippari, joka hihittelee katsoessaan vapaapainia ja syö muroja enemmän kuin pilvipäinen amerikkalaisnuori. Kämppikseni pahoitteli ettei ollut saanut tilaisuutta selittää ja aloitti saman tien kertomuksena.
Ilmeisesti hiippari oli ollut viime vuonna yliopistossamme, mutta oli vuoden lopulla joutunut heikon rahatilanteensa vuoksi jättämään opinnot kesken. Tämän jälkeen hän oli muuttanut takaisin kotiseudulleen syrjäiselle virginialaiselle maaseudulle, jossa hän oli löytänyt töitä McDonald'sin autokaistalta ja asunut vanhempiensa asuntovaunussa yhdessä tuhansista punaniskojen asuttamista trailer parkeista. Elämäänsä kyllästyneenä hän oli pakannut vähäisen omaisuutensa, jättänyt alemman sosiaalisen luokan elämäntyylinsä ja matkustanut Harrisonburgiin mukanaan reppu, jossa hän kantoi pientä omaisuuttaan. Hän oli etsinyt käsiinsä kämppikseni, jonka oli tavannut pari kertaa aiemmin, kertonut hänelle tarinansa ja pyytänyt yöpaikkaa muutamaksi yöksi.
Kuuntelin kertomusta päätäni pyöritellen.
Jos joku tulee Harrisonburgiin mahdollisuuksien ja valoisemman tulevaisuuden perässä, täytyy lähtökohtien olla täysin rehellisesti sanottuna aivan todella perseestä. Hiippari oli siis jättänyt kaiken taakseen ja matkustanut elokuvamaisesti "suurkaupunkiin" etsimään töitä. Sanoin, että eihän hiipparia voi kadullekaan heittää, mutta luuleeko hän tosissaan, että joku tulee ja tarjoaa töitä meidän sohvalla istumisesta.
I don't know dude. I have to tell him to do something about it.
Ja niin myös tapahtui. Samana iltana kämppikseni piti hiipparille puhuttelun, jossa hän ilmoitti tyypilliseen amerikkalaiseen yliampuvaan tapaan, että jos tämä ei seuraavan päivän aikana täytä kolmeakymmentä työhakemusta eri puolilla kaupunkia, tulisi hänen etsiä joku muu katto päänsä päälle. Kun tulin seuraavana iltana kämpille, istui kämppikseni olohuoneessa, eikä hiipparia näkynyt missään. Istuin sohvalle ja arvuuttelimme hiipparin kohtaloa. Sanoin, että mielestäni 30 työhakemusta on aika paljon kaverille, joka ei osaa keittää edes vettä ilman apua. Kämppikseni sanoi olevansa samaa mieltä, mutta kertoi asettaneensa mahdottoman tavoitteen saadakseen hiipparin tekemään kaikkensa. Samassa ovi avautui ja hiippari käveli sisään puku päällä selvästi urakastaan uupuneena.
21, dude, I was able to do 21.
Katsoin kämppistäni ja nyökkäsin. Rehellisesti sanoen koko tilanne nakersi minua aika lailla, mutta eihän miestä voinut kylmälle kadullekaan heittää.
Varsin surrealistisen hiippariepisodin lisäksi kasettia ovat koetelleet akateemisella rintamalla koetut vastoinkäymiset. Kulunut viikko on tuonut tullessaan toinen toistaan turhempia tehtäviä, esseitä, raportteja ja tutkielmia, joita raapustellessa on huoneessa kaikunut monologi kuulostanut pelottavan paljon tältä.
Akateeminen työmaaviikko sai arvoisensa päätöksen, kun menetin perjantaina kurssipisteitä pukeutumiseni takia. Kun astelin perjantaina emotionaalisesti täysin loppuun palaneena bussipysäkille tavoitteenani ilmestyä viikon viimeiselle luennolle, en muistanut lainkaan, että kyseessä oli vierasluennoitsijan pitämä luento, jota varten piti pukeutua bisnesetiketin mukaan pukuun ja solmioon. Raahauduin viimeisillä voimillani luentosaliin, jossa minua odottivat kurssin muut oppilaat asianmukainen asustus päällään. Luonnollisesti farkkuihin ja huppariin pukeutunut suomalainen vaihto-opiskelija herätti salissa hymyä ja satunnaisia naurunpurskahduksia, mikä puolestaan herätti salin edessä seisoskelleen professorin mielenkiinnon. Ennen kuin ehdin istua eturivin avoimelle penkille, oli professori jo hiipinyt viereeni valtava kansio kainalossaan, punakynä valmiina tekemään pedanttisia merkintöjään sukunimen Nissinen kohdalle.
Tommi, do you know what I'm about to tell you?
Yes, I think so. I simply forgot to dress up.
Then you will understand why I have to take 10 points away from you. This is not the business code we talked about in class.
Tässä vaiheessa henkinen VCR-kasettinauhuri painoi jo ennestään kohtuuttoman kovassa käytössä haalistunutta eject-nappulaa.
Anna kakkua, anna sakkoa saatana.
Palaan tunnemyrskyn keskeltä takaisin nykyhetkeen. Palautan katseeni kattoon, jossa kattotuuletin jatkaa hypnoottista pyörimistään. Yritän liikuttaa raajojani. Jalat tottelevat, niin myös kädet. Nousen ylös ja hymyilen. Taistelu jatkuu. Samalla sekunnilla kuulen kuitenkin alakerrasta hiipparin räjähdysmäisen naurunpyrskähdyksen. Laskeudun takaisin pehmeälle kokolattiamatolle, huokaisen henkisesti loppuun palaneena ja levitän raajani.
Nöyrään ja alistuneeseen X-asentoon.
No comments:
Post a Comment