Toinen adventtisunnuntai kallistuu kalkkunalaaksossa kohti vaarallisen nopeasti lähestyvää loppuaan. Adventtiajan toinen kynttilä tunnetaan jopa maallistuneessa Pohjolassa yleisesti jouluilon sytyttäjänä, mutta tämänhetkisessä ympäristössäni jouluilo loistaa kyllä terveen järjen lailla poissaolollaan. Istun yliopistoni kirjaston viidennestä kerroksesta löytyvässä lasisessa kuutiossa yhdessä ryhmäni kanssa suunnittelemassa lukukauden viimeistä projektiamme, jossa tehtävänämme on suunnitella jokin tapahtuma, laatia tarkka yksityiskohtainen suunnitelma sen toteuttamiseen ja esittää se lopulta täyden luentosalin edessä bisnesetiketin mukaisiin pelleverkkareihin pukeutuneina.
Tuijottelen hiljaisessa huoneessa ympärilleni. Tällä hetkellä luulen tietäväni miltä akvaariokaloista tuntuu. Lasikuution ohi kävelee jatkuvasti muita opiskelijoita, jotka tuijottelevat lasiseinien läpi pöydän ääressä projektinsa kimpussa painivaa ryhmää. Itse istun tavattoman turhan materiaalin täyttämän pöydän päädyssä ja teeskentelen tekeväni tutkimustyötä tapahtuman markkinoinin eteen. Oikeasti puuhastelen kuitenkin hengähdystauolla olleen blogini parissa ensimmäistä kertaa kolmeen viikkoon.
Tällä hetkellä akateeminen vitutus lähentelee nimittäin eksponentiaalisen käyrän ääretöntä maksimia.
Projektin tehtävänä on siis suunnitella mikä tahansa tapahtuma maan ja taivaan välillä. Pienen tunnustelun jälkeen rohkenin ehdottaa omia ideoitani kuten eukonkannon, kännykänheiton ja saunomisen osavaltion mestaruuskilpailuja, mutta pohjoisamerikkalaiset kollegani torjuivat heikot nyrkiniskuni kuin Chisora Heleniuksen vastaavat konsanaan.
Eikä minulla tietenkään ollut takanani voideltuja akateemisia kehätuomareita ratkaisemassa päätöstä hyväkseni.
Oudon eurooppalaisen tavallistakin oudompien ehdotusten jälkeen seurasi pieni kiusaantunut hiljaisuus, jonka puhkaisi lopulta uskollisen Redskins-lippiksensä alle piiloutunut Jordan heikolla pojan äänellään.
Let's do a rodeo.
Tuijotin kaveria ja naurahdin. Samaan aikaan kuitenkin muut ryhmän jäsenet innostuivat ajatuksesta ja yhtyivät periamerikkalaiseen tapaan huutelemaan suosikkilausahdustaan myöntymisen merkiksi.
Fuck yeah!
Are you serious? tiedustelin täydellisen epätoivon partaalla.
Yeah dude, and we can have Zac Brown Band perform the National Anthem while some military hornets fly over the stadium. It will be sick bro!
Muiden läsnäolijoiden onnitellessa Jordania hänen loistavasta oivalluksestaan nousin tuoliltani, poistuin huoneesta vähin äänin ja kävelin käytävän päädystä löytyvän ikkunan eteen. Tuijotin lasittunein silmin kohti alhaalla avautuvaa öistä kalkkunalaaksoa, enkä voinut olla kysymättä itseltäni kysymystä, jota niin monesti olen huulillani pyöritellyt.
Onko tässä mitään järkeä?
Mitä järkeä on painaa täysin tyhjää hommaa päivästä toiseen samaan aikaan kun elämä juoksee viereisellä radalla karkuun nopeammin kuin Jamaikan pikaviestijoukkue. Sillä sitähän tämä on, täysin tyhjää hommaa. Tämänkin projektin parissa tulen viettämään seuraavan viikon joka illan, mutta katkera totuus on, että ei se tule ikinä yhtä portfoliota pidemmälle etenemään.
Tyhjää hommaa siis.
Samaa ajatusta voidaan soveltaa loppukokeisiin. Jäljellä on viisi tenttiä, joihin pitäisi lukea yli tuhat sivua materiaalia, testata sitten muistijäljet 300 monivalintakysymyksen avulla ja yrittää kahmia niistä kurssin läpäisemiseen oikeuttava pistemäärä. Ja mitä jää käteen?
Ei mitään.
Onko tämä todellakin paras systeemi, jonka ihminen pystyy elämänkaarelleen luomaan? Ensin käydään 20 vuotta kouluja, sitten astutaan työelämään ja toivotaan, että se ainoa lihas, jota emme voi kontrolloida hakkaisi seuraavat 40 vuotta, jotta pääsisimme nauttimaan niukasta eläkkeestä ja siitä marraskuisesta sanomalehden lukijamatkasta Madeiralle. Eletään kuitenkin vuoden 2011 viimeistä kuukautta. Kuussa käytiin jo yli neljäkymmentä vuotta sitten, planeettojen liikkeitä osataan määrittää sekunnilleen, puhetta voidaan siirtää muovikansien sisällä olevaan piirilevyyn maailman toiselta puolelta ja oravanpyörä on oikeasti se paras systeemi, jonka ihminen pystyy keksimään?
Särähtää meikäläisen korvaan.
Olen paras, voittamaton, vain elämä nopeampi on, lauloi Hassisen Kone aikanaan. Pahoin pelkään, että Ismo oli tässä asiassa oikeassa. On aivan sama miten projektistani suoriudun, millä arvosanoilla lopputenttini läpäisen ja mihin kurssiarvosanoihin lopputodistuksessani yletän. Kaikki aika, jonka koulun parissa käytän on pois jostain paremmasta.
Elämä on valintoja täynnä.
Klisee on kuluneempi kuin Idols tv-formaattina, mutta kyllä se edelleen tarkoituksensa palvelee. Valintoja tehtiin myös melko tarkalleen vuosi sitten, kun pakkailimme taistelutoverini kanssa kamoja joululomiamme varten. Itse olin lähdössä seikkailemaan kuukaudeksi Karibianmerelle, Rantakylän elämäntaiteilija puolestaan pakkaili kamojaan lopullisesti.
Ja mitkä ovat seuraukset?
Kun taistelutoveri tälläkin hetkellä makoilee Intian valtamerellä riippumatossa kitara kainalossaan, täyttelee Nissinen tiliristikoita täysin fiktiivistä rodeotapahtumaa varten ja yrittää arvioida montako dollaria hevosenpaskan siivoamiseen tulisikaan budjetoida.
Riittäisiköhän 200?
No comments:
Post a Comment