Viidestoista luku - jossa sieppari palaa kalkkunapelloille

6.1.2012. Oulunsalon lentokenttä. Nuori mies istuu lähtöportilla. Takana on lyhyt, reilu kaksiviikkoinen, vierailu kylmässä ja pimeässä Pohjolassa. Edessä puolestaan koulumatka, joka taittuu tällä kertaa kolmella eri lennolla ja yhdellä automatkalla. Unisen näköinen nainen kuuluttaa vielä unisemman näköisen matkustajalauman kaivamaan matkalippunsa esiin. Aivan kuin amerikkalainen yhteiskunta, mies tekee sokeasti niin kuin käsketään. Jalat kantavat halpalentoyhtiön jokamiesluokkaan. Istuin on ahdas, mutta niin on mielikin. 

Jokin painaa sitä. 

Moottorit surisevat, meikkikerroksien alle hautautuneet lentoemännät ottavat paikkansa, vääntävät kasvoilleen harjoitellut tekohymyt ja luovat hataraan todellisuuspohjaan perustuvat turvallisuusilluusiot matkustajien vakuutellessa itselleen, että lentäminen on tilastollisesti turvallisin tapa matkustaa. Koneen kerätessä nopeutta mieltä painanut tunne palaa, vahvistuu ja muuttuu lopulta kummittelevaksi ajatukseksi, joka kertoo jotain unohtuneen. Pilvien alle vauhdilla katoava maisema aamuöisestä Oulusta muuttaa ajatuksen materiaksi kuin taikaiskusta. Jotain todella unohtui. 

Sydän.

Se jäi keskelle pohjoista periferiaa.

Kotiin.

Ensimmäistä kertaa syyslukukauden päättymisen jälkeen mies uppoaa keskelle syvää ajatusmerta, jossa henkisiä pelastusrenkaita ei tunneta, ja jossa oman mielen hämärimmistä hämärimmissä syövereissä majailevat möröt on kohdattava silmästä silmään. Syvissä vesissä käsipohjaa uiminen keskeytyy vasta Islannin välilaskun aikana, kun suoraan fantasiamaailmasta kopioidut henkeäsalpaavat maisemat vetävät miehen sanattomaksi. 

Houkutteleva ajatus saarelle jäämisestä valtaa mielen, mikä puolestaan johtaa tuttuun ajatusleikkiin, jossa elämän virran mukaan hyppääminen asetetaan fiktiiviseen vaakakuppiin Atlantin toisella puolella odottavan oravanpyörän rinnalle. Vaaka kallistuu vahvasti taianomaisen saaren seireenimäistä kutsua muistuttavan vetovoiman puoleen, mutta tunnin päästä mies löytää itsensä istumasta kymmenen kilometrin korkeudessa nenä kohti New Yorkia osoittaen. 

Mikään ei muutu.

Lentomatkan viimeinen siivu kuluu henkisellä molskilla raskassarjalaisten ajatusten kanssa painiessa. Läpikotaisin puhkikulutetut elämän suuret kysymykset löytävät vaatimattomassa pääkopassa kerta toisensa jälkeen omatuntoa tyydyttävät vastaukset, mutta kuten totuttua, teot puhuvat toista. Tunne on hämmentävän utopistinen - sydän huutaa oikealta kuulostavan vastauksen, mutta jokin selittämätön välikäsi ilmestyy kuin tyhjästä ja hautaa sen alleen. Tilalle nousee paskalta maistuva vaihtoehto, joka kitkerästä jälkimaustaan huolimatta tunnustetaan paremmaksi vaihtoehdoksi ja huuhdellaan alas itseinholta ja pettymykseltä maistuvalla emotionaalikoktaililla.

Henkinen painiottelu kuitenkin keskeytyy koneen kaarrellessa New Yorkin yläpuolella. Silmänkantamattomiin jatkuvan valomeren hypnoottinen kauneus ottaa vallan ja palauttaa miehen hetkeen, jossa eläminen niin usein unohtuu.

Viimeinen koulumatka. Viimeinen kevät Virginiassa. Viimeinen akateeminen ristiretki.

Tästä pitää ottaa kaikki irti.

Huteralle todellisuuspohjalle rakennettu yltiöoptimistinen asenne on kuitenkin yksi sinisilmäisesti rakennettu pilvilinna muiden joukossa.

Se on luotu romahtamaan.

Kaksi vuorokautta ja kuusi osavaltiota myöhemmin nuori mies seisoo kotiovellaan keskellä Jumalan hylkäämää virginialaista maalaiskaupunkia. Avain sujahtaa lukkoon, mutta kämppäkaverit ovat olleet nopeampia. Ovi aukeaa ja paljastaa kaaosmaisen olohuoneen, jonka tavarahelvetistä silmille hyppäävät sohvalle asetetut kiväärit, panoslaatikot ja savikiekot. Mies huhuilee autiossa asunnossa, mutta ainoa vastaus on kylmistä seinistä korviiin kantautuva ruosteisella englannilla huhuiltu kaiku. Ovi auki, eikä ketään kotona.

Ja sohva täynnä Remingtonin konetulimateriaalia.

Tästä se taas lähtee.