Kaikki päättyy joskus.
Niin myös monta viikkoa blogirintamalla kestänyt radiohiljaisuus. Tätä kirjoittaessani edessäni seisoo huolestuttavan korkea kasa yliopiston tiedekurssilta kertynyttä materiaalia. Yläasteelta ja lukiosta tuttuja teorioita, kaavoja ja yksiköitä vilisevä monistepino kiinnostaa tällä hetkellä yhtä paljon kuin pauna lähifarmilta nenäonteloihin tuulen mukana kantautuvaa kalkkunanpaskaa, mutta vaihtoehdot ovat laakson viimeisen suomalaismohikaanin kohdalla vähissä. Aamupalaksi tunkkaisessa luentosalissa tarjoiltava välikoe on yksinkertaisesti läpäistävä, jotta pimeän akateemisen tunnelin päässä kajottava ohut valonhäive pysyisi toukokuuhun asti elossa.
Perseelleen mennyt tentti saisi sen sammumaan.
Ja siihen ei pitkäkestoisen ja suunnitelmallisen omien arvojen huorauksen jälkeen ole yksinkertaisesti varaa.
Tänä iltana, kuten niin monta kertaa aiemminkin, kuluneiden viikkojen aikana kumuloitunut turhautuminen, valheessa eläminen ja siitä kummunnut itseinho kulminoituvat pisteeseen, jossa henkinen kasettinauhuri painaa hellästi ja varovasti kovassa käytössä kulunutta eject-nappulaa. Huoneessaan istuvan suomalaisopiskelijan ulkokuori näyttää kämppäkavereiden silmissä tavallisen tyyneltä, mutta pään sisällä meno on kuin kesämökkisaunassa.
Kiuas käy kuumana.
Tuijotan tonninsetelimäisellä ilmeellä edessä seisovaa monistehelvettiä. Moneen otteeseen läpi kouluhistorian opiskellut teoriat ja kaavat ovat varsinkin lukiossa luetun pitkän fysiikan pohjalta hyvässä kunnossa, mutta valitettavasti tässä amerikkalaisessa koulumaailmassa ei mikään mene tunnetusti kohtuudella. Suomalaisessa koulujärjestelmässä pieniin päihin taotut kansainvälisen SI-järjestelmän mittayksiköt vaihtuvat kuin taikaiskusta paikallisiin unsseihin, paunoihin, fahrenheiteihin, jalkoihin, tuumiin, gallonoihin ja peninkulmiin, joiden käytännöllisyys, logiikka ja selkeys loistavat kilpaa poissaolollaan.
Ongelmat, joiden ratkaiseminen olisi SI-järjestelmän yksiköitä käytettäessä pelkkää kaavoihin sijoittelua, muuttuvat luonnollisesti monimutkaisiksi ja tarpeettomiksi muunnosviidakoiksi, joiden keskelle luentosalin ainoa eurooppalainen akateemisen viidakkoveitsensä kanssa kylmäverisesti heitetään. Yleensä veitsen pitkäjänteinen heiluttelu on palkittu moitteettomasti suoritetuilla tehtävillä, mutta välikokeen muunnosviidakon kasvillisuus on tiederakennuksen käytävillä kiertävien huhujen mukaan tavallista tiheämpää ja vaikeakulkuisempaa.
Tiedekurssin tapaan akateeminen Via Dolorosa on jatkunut totutun raastavana henkisenä selviytymiskamppailuna, jossa vastoinkäymiset ovat seuranneet toisiaan. Bisneskurssien viimeaikainen älyttömyys tiivistyy melko kuvaavalla tavalla eräällä markkinointiluennolla esitettyyn taulukkoon, jossa oppilaiden silmille lyötiin hyvän asiakaspalvelun kymmenen käskyä. Heti ensimmäisen jälkeen oli naurussa pitelemistä:
1. Don't be rude
Hetkinen.
Onko nyt todellakin niin, että näinkin itsestäänselvä neuvo pitää ottaa yliopistoluennolla puheeksi? Siis korkeakoulussa - painon ollessa sanalla korkea?
Kyllä on.
Professorin uppoutuessa selittämään ensimmäisen säännön tärkeyttä on olo luentosalin penkillä istuskellessa tahtomattakin hyvin chisumainen. Läsnäolopakko velvoittaa pitämään perseen penkissä, mutta onneksi se velvoittaa vain fyysiseen paikallaoloon vapauttaen ajatukset lentelemään aivan muissa sfääreissä.
Jos haluaa nähdä sateenkaaren, on kestettävä sadetta.
Tutkinto on sateenkaareni, luennot rankkasateita, jotka toisinaan muuttuvat jopa tulviviksi vesimassoiksi, joiden keskellä laiha ja väsynyt suomalaisopiskelija soutaa yhdellä airolla voimakkaaseen vastavirtaan.
Vaikeaa on.
Jos on pään sisällä painiminen vaikeaa tiede- ja bisneskursseilla, niin on se melkein ylitsepääsemättömän hankalaa perjantaiaamuisin kynnettävällä laboratoriokurssilla, joka on hyvin valitettavalla tavalla osa paikallista general education - ohjelmaa. Yleensä opiskelijat suorittavat yleissivistykseen tärisevällä tähtäinkädellä tähtäävät kurssit neljävuotisen akateemisen suojuoksun alkuvaiheessa, mutta luonnollisesti osa valmistumiseen oikeuttavista pakollisista yleissivistyskursseista jäi allekirjoittaneen tapauksessa tutkinnon alkutaipaleella suorittamatta.
Sen minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.
Ja tällä kertaa edestä löytyi ihanan harhaanjohtavalla Everyday Electronics - nimellä järjestettävä laboratoriokurssi, jossa tutustumme joka perjantai kodin pienelektroniikkalaitteiden ihmeelliseen maailmaan. Kurssia opettava professori on romanialainen huonoa englantia mongertava nörtti, jonka jokainen luento koostuu alun teoriaosiosta, sekä lopputunnin ajan suoritettavasta käytännöllisestä pätkästä, jossa oppilaat pääsevät soveltamaan alkuminuuteilla umpisurkealla englannilla läähätettyjä oppeja omissa pienissä työpajoissaan.
Istut paikallasi valtava mela otsalohkosi koristeena, tuijottelet edessäsi olevalla pöydällä odottavaa virtapiiriä ja kiroat mielessäsi kesällä tekemäsi valinnat koulun jatkamisen suhteen. Käännät katseesi taululle, jossa professori esittelee toimivaan virtapiiriin vaadittavia komponentteja. Tuijottelet ympärilläsi rullaavaa oravanpyörää, jossa oppilaat nielevät jokaisen sysipaskalla englannilla eetteriin syljetyn sanan absoluuttisena totuutena, tekevät pedanttisia muistiinpanojaan vihkoihinsa ja vääntävät kasvoilleen teennäiset hymyt professorin kertoessa yhden umpisurkeista romanialaisista vitseistään. Hengität syvään ja aloitat virtapiirisi kokoamisen.
Juotat siinä piirin ensimmäistä vastusta, kun kuulet vierestäsi professorin vittumaisen kuiskauksen.
That doesn't look right, son.
Nielet marcusgrönholmmaisen ensireaktiosi, palautat keskittymisesi tunnelin päässä odottavaan yliopistotutkintoon ja kysyt professorilta tarkennusta hänen esittämäänsä kritiikkiin. Yksi kaapeleista yhdistyy kuulemma väärään komponenttiin ja vaatii korjausta. Kiität vinkistä, teet tarvittavat korjausliikkeet ja palaat yhteen elämäsi turhimmista kaksituntisista.
Aika matelee, hidastuu ja pysähtyy lopulta kokonaan. Takaraivossasi tunnet professorin mussutuksen, mutta rannekellosi sekuntiviisari ei liiku mihinkään. Palautat keskittymisesi virtapiirisi kolmanteen vastukseen. Yhdistät sen piirin muihin komponentteihin, mutta ainoa asia mikä mielessäsi liikkuu on kysymys, jonka vastauksen tiedät liiankin hyvin.
Voiko vitutukseen kuolla?
Onneksi ei.
No comments:
Post a Comment