Vahingosta viisastuu.
Jos pitää vanha härmäläinen viisaus paikkansa, pitäisi pojan olla tämän neljän vuoden mittaisen akateemisen vahingonlaukauksen jälkeen valmis tekemään parempia päätöksiä. Istuskelen tässä yliopiston kirjaston kolmannessa kerroksessa kirjoittamassa jälleen yhtä täydellisen turhaa raporttia eräästä täydellisen turhasta tutkimuksesta, jonka lopputuloksella ei ole arvosanan lisäksi mitään merkitystä minulle itselleni, kurssini muille opiskelijoille, professorilleni, perheelleni tai yhteiskunnalle - toisin sanoen ei yhtään kenellekkään.
Raportin palauttamisen jälkeen paperipinon puhdas, lähes neitseenvalkoinen, ulkoasu altistuu Professorin säälimättömän punakynän armoille, sekoittuu kurssin muiden opiskelijoiden raapustamien akateemisten taidonnäytteiden sekaan, kirjataan suorituspisteinä yliopiston verkkosivujen tietokantaan ja palautuu syklin jälkeen lopulta seuraavan luennon lopussa luojalleen, minkä jälkeen se lentää lyhyen selailun jälkeen olkalaukun pohjalle, minne se viikoiksi unohtuu ennen kuin päätyy lopulta ennennäkemättömän merkityksettömän tiensä päätökseen - suomalaisen vaihto-opiskelijan huoneen nurkassa lojuvaan roskapussiin.
Akateeminen kertakäyttökulttuuri tiivistyy parhaiten juuri professorien toimesta ennalta määritettyihin tutkielmiin, joiden aiheet joko määrätään suoraan, tai haarukoidaan luomalla opiskelijoille illuusio vapaudesta ja antamalla heidän valita kolmesta eri styroxilta maistuvasta vaihtoehdosta. Näin tukahdutetaan opiskelemisesta kaikki viimeinenkin ilo, inspiraatio ja hauskuus, ja saadaan aikaan läjä samasta aiheesta kirjoitettuja tappavan tylsiä ja hengettömiä paperikasoja, jotka on sitten helppo arvostella ja korjata ennaltamääritettyjen kriteerien perusteella A-, B-, C-. D-, ja F-kategorioihin.
Niin kuin ei kannettu vesi kaivossa pysy, ei säily myöskään vastentahtoisesti päähän taottu oppi mielen syövereissä. Niinpä lopputuloksena on läjä innottomia monisteita, vittuuntuneita opiskelijoita, kahdessa päivässä unohdettuja ajatuksia ja hukkaan heitettyjä tunteja. Materiaalin väkisin opetteleminen on kuin pornon katsomista näyttelemisen ja juonen vuoksi.
Itselle valehtelua se on.
Millaistahan olisi elää elämää, jossa joka päivällä olisi merkitys ja tarkoitus? Miltähän tuntuisi herätä joka päivä täynnä intoa ja energiaa tietäen tekevänsä merkityksellistä ja palkitsevaa työtä, jolla olisi jokin arvosanoja ja pistekeskiarvoja suurempi merkitys? Miltäköhän tuntuisi katsoa aamulla peilistä itseään silmiin, hymyillä ja nyökätä hyväksymisen merkiksi? Entä miltäköhän tuntuisi laskea illan päätteeksi pää tyynyyn ja tietää eläneensä taas yhden päivän omilla ehdoilla omaa polkua kulkien?
Veikkaisin, että paremmalta kuin merkityksettömän tutkielman lähdeluettelon aakkosjärjestykseen asetteleminen.
Palaan pilvilinnoista takaisin hetkeen. Tuijotan edessäni odottavaa paperipinoa. Illan aikana hammasta purren ja perkelettä huokaillen kesytetty materiaali voidaan vihdoin julistaa valmiiksi. Akateemisen korpivaelluksen ensimmäisinä vuosina oikoluku ja viimeistenkin virheiden mahdollinen kitkeminen olisivat olleet vuorossa seuraavana, mutta vuosien varrella karvaiden kokemusten kautta opitut läksyt ovat opettaneet pojan hyväksymään karun totuuden.
Ei paska punniten parane.
No comments:
Post a Comment