Torstai on paha päivä.
Kun herätyskello herättää pohjoisen viikingin aamulla reilusti ennen kalkkunanlaulua, on siinä torkkua naputellessa ja muutamaa hyvin huolellisesti valittua voimasanaa huokailessa vitsit niin kutsutusti erittäin vähissä. Kaihtimien välistä silmiin tunkeutuva aamuaurinko nostaa osakkeita mukavan pörssiperjantain verran, mutta samaan aikaan takaraivossa hiljaisella ja kettumaisella äänensävyllä kuiskaileva järjen ääni muistuttaa itärannikon viisasta miestä vartin päästä pysäkille saapuvasta kaupunkiliikenteen uljaasta ratsusta, kymmenminuuttisesta itseinhon ja ahdistuksen täyttämästä koulumatkasta, sekä luonnollisesti kahdeksalta alkavasta akateemisesta kujanjuoksusta, joka myös luentosaleissa istumisena tunnetaan.
Patjalta ylös nouseminen muistuttaa useina aamuina siis luonnollisesti elämän ja kuoleman välille viritetyn trapetsin päällä taiteilua, mikä useimpina aamuina päättyy lopulta onnistuneeseen ylitykseen, kevyellä juoksuaskeleella bussipysäkille kiiruhtamiseen ja lopulta kaupunkiliikenteen uskollisen ratsun, sinisen paholaisen, takapenkin vakiopaikalle istahtamiseen. Ikkunassa vilisevät maisemat puuroutuvat hetkessä mitäänsanomattomaksi katumaisemaksi, jonka maamerkkeinä erottuvat vapaan valinnan ja markkinatalouden riemuvoiton illuusiota ylläpitävät lukuiset pikaruokaketjut, tienvarsimotellit ja lava-auto-dealershipit, joiden asfaltilla kuorrutetuilla valtavilla pihoilla paikalliset maanviljelijät ja kalkkunafarmarit ihastelevat lahkeet märkinä sylinterien ja moottoritulppien synnyttämää moottoriöljyllä voideltua fanfaaria.
Kun bussi kaartaa loputtomalta tuntuneen kymmenminuuttisen päätteeksi kampuksen porteista sisään, alkaa takapenkillä joka-aamuinen rituaali, jolla härmäläinen akateeminen ristiretkeläinen yrittää psyykata itsensä taisteluvalmiuteen ja herättelee aistit akateemiselle taistelukentälle astelemista varten. Rituaalin keskeisimmät riitit koostuvat yleensä kylmäverisesti itselle valehtelemisesta, sydämen äänen tukahduttamisesta, huolellisesti valittujen voimasanojen hiljaisesta huokailusta, sekä luonnollisesti aivojen jättämisestä takapenkille, josta ne sitten kotimatkalla taas napataan mukaan elämää helpottamaan ja nettiin vuodatettuja blogikirjoituksia synnyttämään.
Aamun ensimmäinen luento on jotain, mikä saa hiililläkävelyn ja piikimatolla makoilun kuulostamaan Jessica Alban kanssa suoritetulta aamujoogalta. Kyseessä on yliopistourani kolmas tilastotiedekurssi, jolla aiemmilla kursseilla väkipakolla takaraivoon tintatut tiedonmurut käydään uudestaan läpi eläkkeelle kymmenen vuotta sitten siirtyneen vanhan pierun toimesta. Professorin virkaa kurssilla toimittaa kuuromykkä eläkeläisukko, joka muutaman leppoisan eläkevuoden jälkeen oli itselleni täysin tuntemattomasta syystä saanut päähänsä tehdä comebackin akateemiseen oravanpyörään, mihin hänet oli toivotettu tervetulleeksi opettamaan yhtä ainoaa tarjollaolevaa tilastotiedekurssia.
Arvatkaapa kahdesti mikä kurssi Nissisellä oli opinto-ohjelmassa varastossa viimeiseksi kevätlukukaudeksi.
Tiistaisin ja torstaisin aamukahdeksalta alkava luento koostuu yhdeksänkymmentäviisiprosenttisesti vanhan pierun hiljaisella äänellä sanasta sanaan taululta lukemasta Power Point-esityksestä. Loput viisi prosenttia koostuvat joko kuuroille korville esitetyistä kysymyksistä, professorin nykyteknologian (lue: tietokone) kanssa kokemista ongelmista, tai hitaalla ja harkitulla yksisormijärjestelmällä luentomateriaaleihin naputelluista korjauksista. Neuvostoliiton aikaisia hokkareitakin tylsempien luentojen lisäksi Professori on kunnon vanhan liiton hardcore-kurinpitäjä, joka rankaisee oppilaita jokaisesta myöhästymisestä, poissaolosta ja lukematta jääneestä kappaleesta. Tällä hetkellä oma läsnäolorivini muistuttaa sen verran tyypillistä 1+1 lottoriviä, sekä suomalaisen ampumahiihtäjän viimeisellä makuupaikalla tärisevällä liipasinsormella koukattua tummaa lätkäriviä, että jokainen loppusemesterin aikana kylmäverisesti lintsattu tunti vaarantaa kurssin läpäisemisen ja sitä kautta toukokuussa viitta selässä ja neljän tuulen hattu päässä valmistujaiseremoniassa lavan halki suoritetun kävelyretken. Näin ollen viimeinen jäljelläoleva opintokuukausi luistellaan tiistai- ja torstaiaamuisin siis todella ohuilla kevätjäillä.
Jäillä, jotka sulavat viikko viikolta ohuemmaksi.
Kun viisari on lopulta suorittanut tunnin ja vartin mittaisen, mutta ikuisuudelta tuntuneen, maratonjuoksunsa, tarkastaa poika horroksesta heräämisensä jälkeen pulssin ja muut elonmerkit, toteaa selviytyneensä päivän ensimmäisestä akateemisesta kiirastulesta, ja siirtyy lopulta linja-autokyydillä etäkampuksella opetettavalle tiedekurssille.
Jos uidaan tilastotiedekurssilla syvissä vesissä, kahlataan tiedekurssilla sitten käsipohjaa todella vaarallisesti upottavissa pohjamudissa. Kurssin ehdottomia kohokohtia ovat tähän mennessä olleet metrien muuntaminen senttimetreiksi, Celcius-skaalan tärkeimpien mittapisteiden - jäätymis- ja kiehumispisteiden - muistipelikorteilla opetteleminen, kaksikymmentäminuuttiset VHS-kasetilta ilman tracking-nappulaa esitetyt Kekkosen hallintakauden aikaiset opetusvideot, jaksollisen järjestelmän alkeisiin tutustuminen ja Newtonin lakien vaativat sovellukset (lue: kaavoihin suoraan sijoittaminen). Tehtävät, jotka jokainen suomalaisen yläasteen tarkkailuluokan dontgiveafuck-anarkistikin pystyisi vasemmalla kädellä ympyröimään oikein monivalintakaavakkeeseen, pistävät pojan ajattelemaan luentosalissa vietettyjen tuntien tärkeyttä ja merkityksellisyyttä. Jos kertaus on opintojen äiti, puhutaan tässä tapauksesta varmastikin isoisoisoisoäidistä, jonka juuret yltävät akateemisessa sukupuussa ainakin Vanhan Testamentin aikoihin saakka.
Toisinaan jopa kauemmas.
Jos ei paljon muuta, niin ainakin tuossa samaisessa satapäisessä luentosalissa vietetyt hitaat tunnit ovat opettaneet arvostamaan suomalaista koulujärjestelmää, jossa taidetaan oikeasti oppia paremmin kuin missään muualla. Kansainvälisistä meriiteistä ja tunnustuksesta huolimatta poika teki kuitenkin neljä vuotta sitten rohkean valinnan, ja päätti kuin päättikin lähteä kirjaimellisesti yhtäaikaisesti sekä merta edemmäs kalaan että kokeilemaan kepillä Amerikan itärannikon kevätjäitä.
Ei olisi kannattanut.
Onneksi vahingosta, tai tässä tapauksessa vahingoista, voi huhupuheiden ja perimätiedon mukaan kuulemma kuitenkin viisastua. Tästä eteenpäin suunnitelma on hyvin yksinkertainen: kahlata läpi akateemisen jätevedenpuhdistamoaltaan, tehdä parempia päätöksiä, kuunnella sydäntä ja tehdä elämästä kaunista ja ainutlaatuista. Jos ei olisi haasteita, ei olisi myöskään onnistumisia. Menneitä ei voi muutta, eikä tehtyä saa tekemättömäksi. Kliseitä puskee ilmoille enemmän kuin konkurssivaroituksia euroalueella, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, etteikö niissä olisi jotain perää.
Vaikka huomisaamuiselle virtapiirikurssille herääminen tulee varmastikin näyttämään enemmän ja vähemmän tältä, jatkaa poika akateemista taisteluaan.
Valo näkyy jo tunnelin päässä.
No comments:
Post a Comment