Kolme ugrilaista tavua riittää kiteyttämään pimeänä sunnuntai-iltana opiskelijaboksissa vallitsevan tunnelman. Minimalistinen ilmaisu kuvastaa osuvasti maksimaalista hajoamista, tunnetilaa, jossa henkinen kestokyky antaa pitkän taistelun jälkeen periksi, ja kuluneiden kuukausien aikana kumuloitunut turhautuminen transformoituu härmäläisten voimasanojen ja raivonpurkausten kautta autuaalliseksi, jopa euforiseksi, välinpitämättömyyden tunteeksi. Mielentilaksi, jossa valkoinen lippu hinataan etupihan salkoon, pyyhe heitetään keskelle akateemista kehää ja blogisivusto avataan, jotta syvältä alitajunnan syövereistä pinnalle syöksyvät elämänviisaudet saadaan kirjattua talteen varoituksen sanoiksi myöhempiä sukupolvia ajatellen.
Tunnetila, jonka jo muinaiset kreikkalaiset tunsivat nimellä Kyrsimys Maximus, on pääkopan sisällä hurrikaanin tavoin riehuva ajatusmyrsky, jonka yleisiä oireita ovat muiden muassa huoneen halki lentävät esineet, voimasanojen loputtomalta tuntuva tehoviljely, kappaleiksi revityt monisteet, sekä emotionaalisella trapetsilla tapahtuva tasapainottelu, joka päättyy usein akateemisen trapetsitaiteilijan vaarallisennäköiseen, mutta lopulta varsin harmittomaan putoamiseen.
Tämäniltainen Kyrsimys Maximus ei ole poikkeus.
Tietokoneen näytöltä silmille hyökkää akateemisen murhenäytelmän viimeinen todellinen tulikoe - markkinointikurssin lopputyö, jonka tarkoituksena on luoda markkinointisuunnitelma Detroitilaiselle haavipallojoukkueelle. Kyllä, luit oikein. Detroitilaiselle haavipallojoukkueelle. Internet-selaimen välisivuilla akateemista mohikaania odottaa kattava sekoitus erilaisia projektia varten avattuja tietokantoja, Michiganin väestörekisteri, katsaus paikalliseen kilpailuun, sekä luonnollisesti tietenkin haavipallon sääntökirja, jotta lopullista esitystä luentosalin edessä pitäessä pojalla olisi edes jonkinasteinen käsitys tästä jääkiekon ja huispauksen sekasiitokselta näyttävästä urheilumuodosta.
Kolmeen kategoriaan tiivistettynä mielen syvyyksissä vellovat ajatukset muotoutuvat havainnollistavasti seuraaviin muotteihin.
Kiinnostus: alhainen.
Vitutus: korkea
X-Asennon todennäköisyys: 98.9%
Näin muodostuvat tämäniltaiset akateemiset lähtökuopat, joista on melkein yhtä helppo ponnistaa kuin juoksuhiekasta. Kuten niin monina iltoina aiemminkin, akateeminen seinä on noussut vastaan. Mutta. Kuten vanha virginialainen viisaus meille kertoo, toisinaan on otettava askel taakse, jotta voimme ottaa kaksi eteen. Palatkaamme siis hetkeen, jona hajoamisen siemen sisälleni kylvettiin.
Tarkalleen ottaen perjantaiaamuiselle virtapiirikurssille.
Kävelin laboratoriokurssille kahden viikon tauon jälkeen, sillä edellinen perjantai oli jäänyt pelireissun takia väliin. Lähetin professorille sähköpostiviestin, jossa kerroin olevani pelimatkalla, ja varmistin, ettei tenniksen takia väliin jäänyt kurssi vaikuttaisi negatiivisella tavalla kurssin läpäisemiseen. Vastausta ei kuitenkaan kuulunut, joten ajattelin, että kaverilla on varmasti ollut parempaakin tekemistä kuin vastailla rallikuskienglannilla lähetettyihin poissaoloselvityksiin. Niinpä kävelin luokkahuoneeseen vain miedosti kyrpiintyneenä ja sen suurempia murheita kapeilla harteillani kantamatta.
Istuin penkilleni, tuijotin edessä olevaa tietokonetta ja kävin läpi tarvikelaatikon, jossa kaikki virtapiirien kokoamiseen vaaditut härvelit ja vehkeet olivat tallessa. Aivan kuten olin ne sinne kaksi viikkoa sitten jättänyt. Avasin tietokoneen, surffasin netissä ja odotin pahaa-aavistamattomasti tunnin alkua. Yleensä professori kirjoittaa taululle päivän vaatimukset, jotka suoritettuaan opiskelija voi pakata pihdit, juottimet ja sähköjohdot takaisin tarvikelaatikkoon, ja siirtyä huojentuneena vihreämmille akateemisille laitumille laiduntamaan.
Tänä perjantaina oli kuitenkin eri ääni kellossa.
Heti tunnin alettua huomasin, ettei kaikki ollut kohdallaan. Heti luokkaan saavuttuaan opiskelijat alkoivat kaivaa repuistaan eri värisiä muovipusseihin pakattuja möykkyjä. Katselin ihmeissäni pöydille ilmestyviä aineellistumia, ihmettelin värien paljoutta ja pohdin mystisten kasojen perimmäistä tarkoitusta.
Se selvisi vasta kysymällä.
Kumarruin vierustoverini puoleen, kuiskasin olleeni pelimatkalla edellisenä perjantaina ja kerroin olevani täysin tietämätön salaperäisistä möykyistä ja niiden eksistentiaalisesta tarkoituksesta. Vastaus sai kokeneemmankin akateemisen korpisoturin haukkomaan henkeään.
"It's play-doh. It's for our final project."
Muovailuvahaa.
Lopputyö.
Perkele.
Kävelin professorin puheille, kerroin missanneeni edellisen tunnin ja tunnustin olevani täysin tietämätön kehitteillä olevasta muovailuvahalopputyöstä. Leveä hymy naamallaan Diktaattori kertoi kyseessä olevan lopputyön ensimmäinen osa, jossa tehtävänämme on luoda taideteos muovailuvahasta ja kurssilla opituista virtapiireistä. Neljä vuotta sitten olisin nauranut päin herran naamaa ja kysellyt oikean lopputyön perään, mutta neljävuotisesta akateemisesta vahingosta viisastuneena tiesin paremmin kuin hyvin, ettei kyseessä ollut vitsi, vaan totisista tosin koitos, johon akateeminen korpisoturi jälleen kerran lähetettiin täydessä taisteluvarustuksessa tutkintopaperi silmissään kamppailemaan.
Kävelin takaisin paikalleni, hengitin syvään ja menetin täysin malttini. Ulkokuoreni pysyi tyynenä, mutta sisällä kiehui.
Muovailuvahaa.
Yliopistossa.
Läsnäolopakko.
Lopputyö.
Ei tämä ole enää todellista.
Tiedustelin naapurista oliko professori antanut mitään tarkempia ohjenuoria projektin viimeistelyyn. Ei kuulemma ollut. Lopputyön ensimmäisen osan tuli olla taideteos, jossa muovailuvaha ja virtapiiri yhdistettiin professoria tyydyttäväksi kokonaisuudeksi. Läpäisyyn vaadittaisiin professorin hyväksyntä ja hänen lopputyöstä ottama valokuva, joka tultaisiin lopulta julkaisemaan kurssin blogisivustolla.
Tässä vaiheessa silmissä pimeni.
Mihin vedän rajan omien arvojeni ja yhden vaivaisen yliopistotutkinnon välillä?
Onko paperi todella niin arvokas, että nielen jopa muovailuvahavirtapiirit ja tukahdutan sisälläni kytevän tulen, jonka savua olen jo pitkin kevättä haistellut?
Voiko vitutukseen kuolla?
Pyysin vierustoveriltani palasen muovailuvahaa, nappasin tarvikelaatikon ja päätin tankata projektin todella rajusti. Kaksi minuuttia myöhemmin lopputyön ensimmäinen osa oli valmis.
Lopputyö kuvastaa aika osuvasti neljän vuoden aikana käteen jäänyttä henkistä pääomaa, jota tässä maassa koulutukseksi sanotaan. Lisäksi se heijastaa tekijänsä sisällä vellovaa henkistä tunnetilaa.
Koordinoitua ja vapauttavaa X-asentoa.
No comments:
Post a Comment